Motionskampanj

Olen täällä Ruotsissa ollessa reenannut normaalia enemmän. Ja testannut tosiaan taas uusia juttuja. Ja nyt Astralla alkoi Motionkampanj, jossa siis on mahdollista saada vesipullo+3 arpalippua mikäli testaa 12 erilaista jumppaa. Siis vähemmänkin on mahdollista tehdä, niin sitten saa vähemmän arpalippuja. Ruotsalaiset tykkää arpalipuista jostain syystä. Kaikenlaista arvontaa koko ajan jossain. Ja aina äänestetään, ruotsalaiset tykkää sammanarbetaa. Toimitaan yhdessä. Suomalaiselle, itsenäisen tien kulkijalle joskus haastavaa, mutta hyvin opettavaa!

Kuitenkin, en tietenkään tyydy siis vähempään kuin maksimimäärään arpalippuja. Pakko saada kaikki. Tähän mennessä oudoin träningspass tuli kokeiltua tänään. Ihan perus "gympa" -nimellä kulkeva jumppa. Ja tadaa, paluu 90-luvun loppuun tapahtui nopeasti! Ja toisin kuin Les Mills- tuntien Sha'bamit tai muut, niin tämä tunti ei oltu tehty kieli poskessa. Tämä oli suunniteltu tunti, mutta rutiinit oli todellakin kivikautisia. Ne myös tehtiin mm. From Paris to Berlinin alkuperäisversion ja kantsibiisien rytmittämänä. Rupesi oikein naurattamaan, kun yksi paikalla olevista vanhemmista työntekijöistä oli niin Jane Fondana. Kuvitelkaapa nyt: hopeat treenicaprit, löysä valkoinen paita ja kirkkaanvärinen hopeinen hikipanta. Ikää varmasti Suomen eläkeiän yli. Rautaista toimintaa, sillä yksi biisi vedettiin pelkästään punnerruksia ja välissä haarahyppyjä. Greipattiin myös ihan riittävästi. Ja ohjaaja oli intoa piukassa. Ja tosissaan. Yllättävä combo.

Olen myös ollut spinningissä ja bodypumpissa. Minähän en ole siis ryhmäliikkuja yleensä ja varsinkin spinningiä en ole koskaan ymmärtänyt. Miksi pyöräillä, mikäli ei ole määränpäätä? Sisätiloissakin vielä. Turhaa! Noniin täällä spinningvetäjä sai minut hurmioon ja poljin 55 minuuttia täydessä hiessä hymy huulessa. "Vilket leende du har!" sanoi ohjaajakin, kun kävin Motionskampanj-passiani leimauttamassa. Ohjaaja oli kalju nainen kauniissa meikissä ja paremmassa tikissä kuin meikänainen. Äärimmäisen innostava, muttei överi. Selitti tekniikkaa ja keksi reittejä. Lauloi mukana, mutta vain niin, että sain kiinni niistä lyriikoista, joita en muuten olisi tajunnut (ruotsin hittejä nimittäin). Harva ohjaaja on miellyttänyt minua enemmän!

Ja se bodypump. Edelleen ei lemppari. Koko tunnin ajan luulin, että yhdellä mummolla oli samat painot kuin minulla. Ja minulla oli tukala olo, liikaa painoja. En kuitenkaan voinut luovuttaa, ketä nyt gummanille häviää? Kuitenkin, tunnin jälkeen huomasin mummun painojen olleen pienempiä. Minulla ei vain ollut silmälaseja päässä. Zumba myös koettu. Nääh. Vihaan latinovaikutteista musiikkia, joten liekö ihmekään. Miksei Les Mills ole lanseerannut teknomusaisia kardiotunteja? Body Rave, miksei? Jos minä saisin päättää, soisi ryhmäliikuntahäipäköissä dubstep, house ja kaikki niiden alagenret. Rutiinina olisi paljon hyppyjä, tärkeimmät lihakset eikä mitään 10min venyttelyjä. BOOM.

Pilates ei ole myöskään kuulunut lemppareihini sitten jenkkivuosien liikkatuntien jälkeen. Jotenkin turhaa rykimistä ja takomista ja hengittämistä ja bauhauksesta/coresta jauhamista. Kuitenkin, Astran pilatestunnilla soitettiin Kanye Westin ja Rihannan instrumentaaliversioita ja keskityttiin juurikin noihin mainitsemiini asioihin, mutta joogamaisemmalla otteella. Sain mukaan tanssillista vivahdetta. Tykkäsin. Mutta tuli kylmä, ei hiki. Luultavasti en siis mene uudestaan...

Tiedättekö muuten, mikä on yhteinen tekijä kaikilla näillä tunneilla täällä, mutta erottava tekijä Suomesta? (Tai ainakin minun empiirisen kokemukseni mukaan.) Täällä tuntien alussa kehoitetaan kuuntelemaan "dagens kondition" elikkä että mikäs on tämän päivän fiilis. Miltä minusta tänään tuntuu, mitä kroppani koittaa minulle tänään sanoa ja miten tänään haluaisin treenata. Suomessa body combat -tunneilla on ollut yleensä vain riehumista ja "VIELÄ JAKSAA VIIMEISET MINUUTIT" -huutoa. Täällä kannustetaan kyllä, mutta se on mielestäni erilaista. Tyyliin: me molemmat tiedämme että sinä pystyt siihen ilman että minä karjun sinua iskemään kovempaa ja kyykkäämään matalemmas. Se on mukavaa ja tälle suorittajallekin opettavaista. Itsensäkuunteleminen on taito, jossa ei ikinä tule valmiiksi. Minun mieleni ainakin haluaa aina kertoa jotain minulle.

 

 Kuvasta: ihmettelin yksi päivä, kun ICAssa kaikki katsoivat outo virne naamallaan. Tulin himaan. Amandan kommentti: Et sitten enempää värejä löytänyt? Hehe. En ollut vilkaissut peiliin ennen salilta lähtöä. Väriterapiaa!