Hei älä mee tai viet multa kaiken!

Giant's causeway

Riippusilta, jonka nimeä en edelleenkään osaa sanoa.

Giant's causeway - check. Aranmore Islands - check. Slieve Liagh - check.
Eipä jää paljoa tästä maasta näkemäti. Päivät vähenee ja mieli mustenee. Menolippu lintukoloon Suomen kamaralle tilattu 6. kesäkuuta. Buuuhuuu, niin kuin pomoni on sanonut joka päivä tällä viikolla.

Näkymä Aranmoren huoneemme ikkunasta. Mä-mä-märkää.

Viime viikonloppuna olin Aranmoren saarella. "Well, there is nothing else to do in Aranmore than sit in a pub and take a walk." Kyllä vain, minisaarella oli pari kävelyreittiä, 6 pubia ja pikkudisko (jonka rakennus muistutti meidän kesämökkiä). Satoi kuin sademetsässä. Siis aivan mielettömän paha sade jopa Irlannin mittakaavalla. Joten pakko skipata suunnistusreitit ja hakeutua pubitarjonnan pariin. Hyvä vaihtoehto, sillä pubeissa oli gaelic-matsi käynnissä, takkatuli roihusi ja viski lämmitti. Tunsin itseni aidoksi irlantilaiseksi, vaikken ymmärtänyt joidenkin aksenteista paljoakaan. Vaikkakin kolmannenn pubin jälkeen ymmärtämiseni tuntui lisääntyvän... Edelleen satoi kaatamalla (ja epäilin kotiinpääsyämme seuraavana päivänä, sillä tulviminen vaikutti todennäköiseltä). Jännää oli, että monet jututtamistani paikallisista olivat asuneet esim. New Yorkissa tai Lontoossa, mutta kuitenkin päätyneet takaisin tälle pikkusaarelle. Yksikin pojista sanoi käyneensä saaren samaisessa kämäisessä diskossa 13-vuotiaasta. Nyt hän oli 32. Huh ja minä kun olen kyllästynyt jo Kuopioonkin. Kuitenkin, sade lopulta taisi loppua ja siirryimme diskoteekkiin. Paikalliset tulivat myös. Kalastusbootsit jalassa. Joo, ja miksi me olimme tälläytyneet.

Halusin olla näin ja saada irlantilaisen sulhasen.

Mutta sen sijaan vastaan tuli vain BÄÄÄÄÄÄ.

Sunnuntaiaamu ei koittanut kaiken kaikkiaan virkeänä, mutta ainakin ravitsemuspuolesta pidettiin huolta. Ensimmäistä kertaa olin nimittäin yötä kunnon B&B:ssä, joten saimme kunnon irkkuaamupalan. Veripalttua darrassa ei ollut aivan ensimmäinen rapsamielitekoni, mutta kaiken kaikkiaan tuntui tehoavan oloon kuin oloon, joita pöydän ympärillä riitti. Koin inspiraatiorapen nousevan ja ehdotin kävelyä saaren majakalle. Vastakaikua en saanut kuin yhdeltä kaverilta, muut kun halusivat ottaa ensimmäisen lautan kotiin ja...no... toipua. Pääsin kuitenkin kävelylle. Pikkuinen pelkokävely kaiken kaikkiaan. Lähtömme jälkeen  minulle tuli enemmän ja enemmän Shutter Island -fiilis, sillä sumu nousi yhtäaikaa matkamme jatkuessa. Vastaan tuli  paljon lampaita (ilkeästi tuijottavia, vapaana juoksevia lampaita) ja outoja, katolilaisia pyhättöjä. Ja viimeistään kun saavuimme pienelle järvelle, jossa oli tribuutti Majavasaarelle Amerikassa, niin olin varma, että majakka on vain paikka nirhata turisteja. Absurdia menoa. Tai oikeastaan, majakka oli joko murha- tai kosimispaikka, sillä maisemat muistuttivat myös jälleen Ps. Rakastan Sinua -leffasta (jota jokaikinen irkku wihaa)... Okeiokei, kaverikin sano, että meikäläisen pelkokrapula alkoi friikkaamaan sitäkin ja loppujen lopuksi mitään merisairautta suurempaa ei tapahtunut ennen kotiinpääsyä.

Slieve Liagh

Tiistaina pomo vei minut tyttärensä ja yhden työkaverini/kämppikseni (yllättävän toimiva kombo) kanssa Slieve Liaghille. Aikas näyttävät kalliot. Täällä on niitä aika paljon. (Tsekkasin juuri sanakirjasta sanan jylhä englanniksi=rugged. Jylhä kuvaa maisemia paljon paremmin!). Ensinnäkin pomon soundtrack on klassista musiikkia, joka toi oman lisänsä jo automatkaan. Kun pääsimme paikan päälle kämppikseni ei pystynyt lopettamaan "THE AIR IS SO FRESH HERE"-hokemaa. Raikasta kyllä, pirun kylmää kyllä ja hemmetin hienot maisemat kyllä. Olimme tyttöjen kanssa kuin lapsia ja juoksimme kallioilla hihittäen (ilma oli oikeasti kuin ilokaasua). Muut eivät antaneet minun mennä reunalle, olisin uskaltanut kyllä.

Matkaseurue.

Kun eivät olleet vahtimassa niin kiipesin kuitenkin jyrkänteen reunalle. Ähäkutti!

Keskiviikkona oli minun läksiäispäivälliseni. Rikoin kuulemma ennätyksen opiskelijan läksiäisbileiden osallistujamäärässä. 23 työntekijää plus nahkahousuinen Annika kokoontui The Milssiin nauttimaan viinistä, hienostuneesta ruuasta (oikeasti raparperisorbettia kirkastamaan paletti alkuruuan jälkeen!) ja raikuvasta naurusta. Ilta päättyi fantastiseen creme bruleehen, jota seurasi parin työntekijän esittämä irlantilainen viulumusiikki ja laulu. Muutamat meistä auttoi tunnelmaa lyömällä tahtia lusikoilla... Minulta vaadittiin suomalaista laulua. Vedin pätkän Kirkaa (Nyt täällä ollaan vaan ja hengaillaan!). Niin... Torstaiaamu oli hyvin hiljainen apteekissa. Kiusasin vanhempia työntekijöitä, että onko krapula vienyt kielen. Hähää.

Julie ja Anne kaivoi lusikat esiin.

Tämä viikko oli siis viimeiseni sairaala-apteekissa, ja pomo jaksoi muistuttaa asiasta joka päivä: "This is your last Monday/Tuesday/Wednesday/Thursday/Friday at the pharmacy, BUUHUU." I know, terrible, right? Tämä viikko ei tuntunut viimeiseltä. Olen niin osa kalustoa apteekissamme. Hyvin näkyvä ja kuuluva osa, kaiketi. Edes perjantaina ei tuntunut miltään, vaikka kaikki sanoivat odottavansa kyyneleitä. Älkää viitsikö, minähän olen tulossa takaisin pikkujouluihin, sanoin. Pakkohan sitä on. Viimeisenä lauluna apteekin radiosta raikasin The Beatlesin All my Loving. Halasin kaikkia. Minä! Halasin! Kyllä vain.

Everyday is a school day

Haluatteko tietää mikä meikäläinen lukee automatkoilla nykyään? Syöpä-brosyyrejä. Lähes aina. Jos en lue syöpäesitteitä niin sitten luen Lonely Planetia. Ja tiedättekö kuinka monta tuntia vietin bussissa viime viikolla? 35 tuntia. Kyllä. Viikkoon mahtui Dublinin ja Belfastin. Molemmat 10 tunnin kiertoajelulle höystettynä. Eli sen lisäksi, että olin tien päällä ison osan viime viikkoa, niin saatoin oppia jotain on the mean time. Olenko hullu? Ei, olen turisti oppilaan roolissa.

Jos pikakelataan viime viikko, niin siinä oli mukana siis Äiskä ja äiskän kaveri Margit ja lukematon määrä ruotsalaisia. Myös pari irkkuakin mahtui mukaan, mutta lähinnä kiertelevinä muuttujina. Äiskä tuli ja meikkis oli oppaana. Hyvä opas olinkin, oikea opaskoira lähes. Tämä GPS määräsi suunnan lisäksi myös tahdin ja toimi pattereiden sijaan jälkiruuilla. Oi, kylläpä maistui viikko siis makialta.

Näytti ihan Micke Jacksonin Trillerin hautausmaalta.

Äiskälle näytin lemppareimmat paikkani, tahtoi hän sitä tai ei. National Gallery siis taas vähän valokuvausgallerioilla ja kahviloilla höystettynä. Ja puistoilla. Taidan olla vähän pummi, kun tykkään niin paljon juoda puistoissa (kahvia). Tykkään puistoista melkein yhtä paljon kuin rannoista. Puut havisee lähes niin kuin meri... Lokkejakin löytyy näistä. Ja tietysti sorsia... No anyhow, ettei mene ihan Rauno Repomieheksi, kerrottakoon, että sai Äitimuorikin vähän sananvaltaa. Käsky kuului, että maaseutua ja musiikkia, kiitos! Järjestyy, vähän uskonnollisella viballa höystettynä. Tiistai-päivän vietimme bussissa Wicklown maakunnassa ja mm. Glendaloughn kansallispuistossa (taas yksi loistava puisto, missä myös rantamahdollisuus!). Lisäksi kävimme St. Patrickin katedraalissa ja viimeistelimme viikon irlantilaisen musiikin ja tanssin sisältävällä showlla. Äitikulta ja Margit taisivat himppasen jopa ihastua yhteen jalkojaan heiluttelevaan vatsakkaaseen mieheen. Itse ihailin enemmän balleriinan tapaisia tyttötanssijoita, miehet kun olivat enemmän Riverdancesta potkaistuja keski-ikäisiä... Ei pahalla Äitee. Oli kyllä hienoa, I must say!

PS. Rakastan sinua kuvattu täällä ja turistit tykkää.

Äitylin viihdyttämisen ja juoksuttamisen ohella kävin vähän ruotsalaisten luonakin. Yllätys ÄÄÄÄ-synttäreiden merkeissä! En ole koskaan aikaisemmin ollut, mutta nyt haluan järkätä kaikille sellaiset. Paukkuserpentiinit ja Happy Engagement-ilmapallot (joo, ostimme vahingossa himppasen väärät pallot synttäreille...) vain helisivät koko illan. Booli oli halpaa ja Temple Barissa kallista, mutta kivaa. Tunsin itseni himppasen verran vadelmavenepakolaiseksi, sillä bileethän koostuivat pelkästään Ruotsin serkuistamme. Ehkä olen kyllä aika hurri sydämeltäni.

Tähkäpää, tähkäpää heitä tukkas.

Perjantaina kävin kotona kääntymässä ja sitten Belfastiin taas. Vadelmavenepakolaisuus jatkui ja ruotsalaiset ilmestyivät jälleen kuvioihin. Kofeiinihumala päälle ja Black Taxi Tourille. Sellaisen saa siis tilata Belfastissa ja tällöin saa yhden taksikuskin jakamattoman huomion ja omat tarinat seinämaalauksia töllistellessä. Black Taxi Tour oli ehkä lempparein juttu, mitä olen tähän mennessä Irlannissa tehnyt! Meidän taksikuski Bobby tosin puhui sen verran Belfastin slangia, että jotkut jutut jäivät vähän pimentoon. Hämmennys myös levisi sitä enemmän, mitä enemmän itse asiasta kuuli: Irlannin viime vuosikymmenten historia on jotain aivan uniikkia kalabaliikkeineen. Trouble, trouble, trouble...

Black taxi tourin jälkeen minut ylipuhuttiin Titanic museoon. I don't do Titanic. Minulta ei vain ole löytynyt ymmärrystä tai kiinnostusta neljäntenä reissupäivänään uponnutta laivaa kohtaan. I'm telling you Belfast, it's nothing to be proud of! Mutta kuitenkin, sinne mentiin, jäävuoren muotoon tehtyyn Titanicin korkeudella varustettuun ihkauuteen museoon. Ja ylläripylläri, siellä olikin aika siistiä! Museo oli tehty aika käytännönläheiseksi ja helposti ymmärrettäväksi, joka siinä mielentilassa toimi. Tietenkin lopputulos oli silti sama: paatti upposi, vaikka kuinka oli ammattitaidolla ja tunteella tehty. Sen mukana menikin sitten niin 700 ihmistä kuin hopea-astiatkin. Kiinnostus kuitenkin nähdä pelkäämäni elokuva uudestaan nousi. Pakkohan se on nyt nähdä, miten elokuva vastaa todellisuutta. Samalla tyylillä kuin kirja vastaan elokuva.

Hyi että. Tästä muraalista kivääri osoittaa todistetusti aina kohti.

Lauantai jatkui jännissä merkeissä ja olimme Belfastissa kuin kotona eli pubeissa. Filthy McNastys oli lempparini. Nimi ei ollut enne, vaan sisustus oli valkoista ja lasia ja joo. Jotain sellaista muistelisin.

Heijastus paljastaa kuskimme Bobbyn.

Sunnuntaina en tietenkään osannut nukkua ja haahuiltuani hostellin käytävillä päädyin ilmoittamaan itseni toiselle 10 tunnin kiertoajelulle sunnuntaipäiväksi. Giant Causeway ja sitä rataa. Halasin ruotsalaiset hyvästiksi (he moiskauttavat myös poskisuudelmia, joka on kylmälle suomalaisnaiselle aina yhtä iso shokki) ja lähdin Giant Causewaylle. Okei. Oli hienoa, mutta kastuin läpimäräksi yhdeltätoista aamulla enkä kuivunut kuin vasta 10 illalla kotona. Niin. Onnellisuus sai tosielämän käsitteen, kun pääsin Belfastista kotiin kämppiksen lämpimässä autossa märät varpaat kiinni ilmastointilaitteessa (ja se oli kuulemma hänen mielestä ihan okei). Lämpimät varpaat, lämmin mieli.

Jatketaan tästä aiheesta myöhemmin, nyt kutsuu (kofeiiniton) kahvitauko alakerran kuppilassa!

Winsletin Katen kolttu taka-alalla.

Jenny oli selvästi odottanut Titanic-museota.

Bloody Sunday

Yes, I walked on the frickin Peace Bridge.

Derry/Londonderry/The city of culture 2013.

Kävin vilkaisemassa uudemman kerran. Suunnitelmana kulttuuripäivä, jee!

Otin bussin ja 30 minuuttia myöhemmin talsin jo Peace Bridgellä ja löysin tieni Tower Museumiin. Derry ei ole iso. Derry on mukava. Kohkausta Peace Bridgen hienoudesta en vieläkään ymmärrä. 

Tower Museum. Okei, olen nyt aika tottunut museoissa kävijä, mutta puuh olipa siinä museo. Vähän liikaakin. Tiedän Irlannin historiasta jo ehkä enemmän kuin Suomen. Tämä on niin väärin, mutta museo oli hyvin rakennettu ja ISO. 4 kerrosta ja yksi niistä vain interaktioleikkejä varten (jos minulla olisi ollut kaveri mukana, niin olisin voinut jopa riehaantua, yksin se olisi vain säälittävän näköistä). Koska tuli pieni history-overload museon jälkeen niin käppäilin katsomaan paremmin People’s Galleryn seinämaalauksia ("murals"=sana, jota en vieläkään osaa ääntää). 

Mielenkiintoista, että artistit ovat saaneet tuosta vain maalata hyvin kantaaottavia maalauksia lähes keskelle kaupunkia. Nämä käsittelivät lähihistoriaa ja varsinkin kahinoita protestanttien ja katolilaisten kesken. Kahina on varmasti aika mieto ilmaus IRA:n ja kaikkien muidenkin puuhista (joihin kuuluu mm. kotona tehtyjä Molotovin coctaileja tsippadaidai). Kuvat selittävät ehkä enemmän, mitä kävin siis katsomassa. Vielä yksi pakollinen kirkkovierailu. Näihin alan jo kyllästyä. Kirkko on aina kirkko, vaikka sen nimi olisi katedraali. Ne ovat vain kivisiä rakennuksia kivoilla lasimaalauksilla varustettuna. Sacre Couerin jälkeen mikään kristillinen rakennus ei ole tuntunut miltään. Niin. Loppupäivän sitten shoppailin, oopsy daisy...

Pomo oli usuttanut minua koko viikon sunnuntaina olevalle 10 kilometrin hyväntekeväisyysjuoksulle. Aluksi sanoin, että menen, jos en mene Pulseen lauantaina. Lopulta lupasin, että joojoo, menen menen, mutta farmasialätsää ei kyllä laita päähän. Ei sovi reenivaatteisiin. Pysyin erossa klubista lauantai-iltana ja heräsin virkeänä ja juoksin. Olin taas vähän ulapalla, kun kisapaikalle saapuessani kaikki puhuivat valmistautumisesta tähän kympin lenkkiin. Mikä valmistautuminen häh? ”I just drank a litre of milk and thought I’ll come and stroll.” Kaikki ajattelivat, että olenpa taas niin vitsikäs, vaikka kyseessä oli totuus. En tiennyt, että kaikilla oli tavoitteita. Minä kun olin lähinnä ajatellut, että onpa kiva saada vähän happea systeemiin hauskassa porukassa. No loppujen lopuksi sain farmasiatiimimme parhaan ajan jossain 57 minuutin paikkeilla. Ja kivan vihreän T-paidan. Ja karkkia. 

Pharmacy crew juoksun jälkimainingeissa.

Tapahtumassa sai myös pidellä gaelilaisen futiksen voittopokaalia (Donegal voitti viime vuonna, hyvä me!?). Itse kuvittelin sen MM-lätkän voittopokaaliksi, GO SUOMI GO!

Tänään minun piti lähteä Dubliniin, mutta juoksutapahtuma venyi ja I just can’t be bothered any more. Miksi taas sinne? Äitikulta saapuu. Re-union time! Niin ja yhdellä ruotsalaistytöistä on ensi viikolla synttärit, näppärästi samaan aikaan...

May day may day

Usein kun töissä istun tietokoneen ääressä, pomoni ilmestyy ja sormen koukistuksella osoittaa, että tahtoo minun seuraavan. Olen tottunut tähän ja siitä seuraaviin lopputuloksiin. Joskus kyseessä on oppitunti kliinisistä kokeista, joskus suositus jostain hyvästä surffauspaikasta. Torstaina hän taas tuli määrätietoisesti, pilke silmäkulmassa: "Follow me." Okhk, taas mennään.

"You're so spoiled." Yleensä pomoni ei siis pohjusta asioitaan millään tavalla, vaan minun pitää käyttää omia hoksottiamiani käsittämään, että mistä edes on kyse. Tällä kertaa pomon tietokoneella oli ravintolan nettisaitti auki. Mitäsmitäs. AAAAAAAAAAAAA Now I gotcha! Pomo on varannut Donegalin ainoan Michelinin tähdellä palkitun ravintolan läksiäispäivälliselleni. Hän on myös ollut päämarkkinoija tässä läksiäispäivällistohinassa, jonka en tiennyt edes tapahtuvan. Luultavasti hän haluaa vain hyvän syyn päästä tuohon ravintolaan, tuntuu nimittäin, että mies arvostaa hyvää ateriaa enemmän kuin vaimoaan. Kerrottakoon, että viimeksi kun minulla oli läksiäisjuhlat (kuuluisana Amerikan vuotenani) ei paikalle päässyt monikaan. Todella harva. Päädyimme syömään turhan monta palaa pizzaa hostperheen kesken ja nauramaan vedet silmissä, ei siis haitannut. Tällä kertaa  jo suurinosa farmasiajengistä on laittanut nimensä osallistujalistaan, on kuulemma ennätyksellistä. Minä olen lähinnä häkeltynyt. En ole tottunut, että ihmiset oikeasti tykkäisivät minusta.

Hello charisma!

Okei, mutta läksiäishöpinöistä, (jotka eivät ole vielä edes ajankohtaisia kuukauteen) niin hypätäänpä vappuun. "HAPPY MAYDAY!" raikasin heti, kun pääsin töihin keskiviikkona. Kukaan ei ymmärtänyt. Itse oli saanut turhan monta HYVÄÄ VAPPUA-tekstiviestiä edellisenä yönä ja olin siis silmät ristissä hyvinkin tietoinen Valpurin nimipäivästä. Vappumieleni ei tosin kestänyt kauaa. Minulla ei ollut tänä vapun päivänä krapulaa, satoi vettä ja töissä kenelläkään ei ollut hauskaa. Kaikki muiden blues tarttui ja vappuni jatkui sateisena ja masentuneena. "What's wrong Annika?" "It's mayday and i have no friends or hangover or donuts." Niin. Klara vappen. Onneksi ainakin vappuaattona näin yhden lempparielokuvistani: IRON MAN. Haluan sittenkin olla Iron Manin ja Annin risteytys, kun kasvan isoksi.

No okei, masisteluista päästiin onneksi pitkillä yöunilla eroon ja sitten olikin aika mennä taas kävelylle. Uhosin koko matkan, että minä tyttöpä ajattelin nähdä tällä reissulla peuroja ja kultaisia kotkia! Kuulemma nimittäin viime vuonna oli peurojakin nähty. Puolitoista tuntia kävelin Glenveighin kansallispuiston karskean kauniissa maisemissa silmät apposen auki ja missäs peurat olivat? No eivät ainakaan missään lähimaastossa. Mietimme jo porukalla peuran kutsuhuutoja, mahdollisia kiikareita tai off-trail-reittejä minulle, mutta ehei. Irlannissa eläimet siis rajoittuvat tällä hetkellä lampaisiin, lehmiin, hevosiin (jotka ovat useimmiten lehmän värisiä ja samassa aitauksessa) ja vaelteleviin koiriin. Ei villieläimiä missään. Ei edes oravia, ei puluja, ei lokkeja. Mutta kävely oli kyllä fantastinen ilman peurojakin, puhuin yhden occupational terapeutin kanssa lähes koko matkan, onkohan niitä edes Suomessa?

Nyt viikonloppuna yritän ottaa chillisti. We will see. Joku oli pommittanut keskellä yötä tekstiviestein. Aina yhtä hyvä selväpäisyyden merkki.