Summertime ACTING

Nyt sormia syyhytti. Täytyi kirjoittaa. Johonkin. Jotakin.

Elämä on ihanaa. Vaikken olekaan enää Irlannissa. Irlanti on nykyään osa sieluani. Siellä on. Hyvin mahtui tyhjään, yksinäiseen sieluuni. Tai no oikeastaan sieluni ei ole laisinkaan yksinäinen. Sieluni on täynnä arvostusta, rakkautta ja en haluaisi sanoa, että lämpöä, mutta...No jotain kipinöitä siellä on. Savua ainakin.

Ei, en ole rakastunut. Tai olenpa. Elämään. Elämiseen.

Miten on sujunut siis elämä Irlannin jälkimainingeissa? Kaikki kysyvät aina vaihdostani ja kevään harjoitteluni tulee jutuissani yhtä usein esille kuin Harry Potter (tämä on joka keskustelussa). Ihmiset sanovat naamani säkenöivän aina kun alan leprakoonimaasta puhumaan (pidän hirveästi sanasta leprakooni). Irlanti teki minulle hyvää, sen on moni todennut. Irlanti opetti minulle onnea, uskoa ja toimeliaisuutta. Oikeastaan kaikki tämä on varmastikin ollut sisälläni jo ennen vaihtoa, mutta irlantilaiset opettivat minut katsomaan itseäni kolmannessa persoonassa (vaikka yleensä puhunkin itsestäni usein minä-muodon sijasta Annika-muodossa). Irlanti oli minua varten. Ja tänä kesänä onneksi myös Tampere on ollut minua varten.

Kesääni on siis kuulunut Tampere. Vuokraamani maalaisromanttinen rakkauden pesä on saanut minut haaveilevaksi, leikkisäksi ja viehkeäksi kesäheilakseen. Häärään Francis Luita hyräillen. Leivon. Luen klassikkoja. En tuijota kelloa. En suorita. En ahdistu. Kämppä ei ole yhtään tyyliseni, mutta kesään täydellinen. Täydellinen sijainti, täydellinen mielentila, täydellinen minä.

Annika on kuin leikkisä kärppä.

Kesällä olen tehnyt kesän juttuja. Nopeita reissuja. Vajoamista lapsen tasolle Sea Worldissa. Nauramista Kiasmassa. Laulamassa Tommi Läntistä yöbussissa Ruisrockista keskustaan viiden muun ihmisen kanssa. Venyttelyä puistossa. Torin antimien ahmimista. Kesäteatterissa käymistä. Kesämekoissa kiertelyä. Kärrynpyörien opettelemista. Viinin maistelemista Alkon myyjän ohjeiden mukaan. Poikien kiusaamista. Vesipyssyllä ampumista.

Kesäni kuulostaa ihanalta ja sitä se onkin. Olen toki tehnyt myös töitä kuin pieni eläin, mutta työpäiväni siivittää teemalaulut (viime perjantaina taisi olla Suurlähettiläiden Kun tänään lähden). Työ on kivaa, kun siitä tekee kivaa. Miksi ahdistua turhasta? En tunne maailmantuskaa. Tunnen maailmantoivoa. Elän tässä hetkessä, arvostan menneisyyttä ja innostun tulevaisuudesta. Samalla leivon kakun tai pari.

The Aran Islands

Okei, Irlannista kulunut nyt reilu viikko. Aika palata ihanille Aranin saarille. Sinne olen halunnut siitä asti kun luin kirjan nimeltä An Aran Keening (by Andrew McNeillie, 2001, jos kiinnostaa). Kirja kertoo miehestä, joka vähän niinkuin hyppäsi 60-luvun Briteistä asumaan näille saarille vuodeksi ihan muuten vain. Tunsin suurta hengenheimolaisuutta tätä miestä miestä kohtaa ja koin, että näille saarille oli pakko päästä. Jännä etten usko mihinkään uskonnolliseen, mutta kuitenkin 60-luvun partajätkien luritelmat iskevät heti...

Noniin, oikein ketään työkavereistakaan ei ollut käynyt kyseistä maatilkkumeininkiä katsastamassa, joten vinkit olivat vähissä. Selvisi, että sinne pääseminen on mutkien takana. Päätin kuitenkin lähteä Corkista seikkailumielellä matkaan. Ensimmäinen ongelma: bussikuski ei tiennyt, missä vaihdan bussia. Ongelma selvisi ensimmäisellä stopilla, kun kysyin eraanlaiselta asemavastaavalta. ”Get into that, it’s going straight to Doolin and leaving now!” Okei, okei, Victor äkkiä olalle ja bussiin.Ongelma numero kaksi: ”Where in Doolin are you going to, dear?” kysyi naiskuski. Öööö… Satamaan? “Okey, I’ll take you there.” Problem once again solved. Bussimatkani päättyi niin, että viimeisen tunnin ajan olin ainut matkustaja ja kuski pyytää minua istumaan eteen, jotta voi selittää nähtävyyksiä ja maisemia samalla. Satama ei tainnut kuulua reittiin missään vaiheessa. Tällaista on vain Irlannissa!

En valehdellut edes.

Sitten lauttamatkaan. Kilpailutin kaksi lauttafirmaa ja koska toinen vaikutti kivemmalta puhelimessa, niin valkkasin sen. Virhe. Vaikkakin he olivat kivoja ja mukavia, niin lautat eivät menneet oikein minkään aikataulun mukaan. Ensimmäisellä kerralla hyvä, sillä olin myöhässä jopa bussikuskini apujen jälkeen, mutta kun kolmannellakin kerralla tunnin verran satamassa tapittaminen vähän kyrsi. Lautasta sanottakoon, että matkustin lähes aina Happy Hooker –nimisellä laivalla. Osuvaa kaiken kaikkiaan. We’re all happy hookers on the Happy Hooker...

Plassy wreck

Ensimmäiseksi saavuin Inisheerin saarelle. Aranin saariahan ovat siis Inisheer, Inishmaan ja Inishmoor. Suomennettuna irlannista siis Pikkusaari, Mediumsaari ja Isosaari. Pikkusaari oli pieni nimensä mukaan pieni ja valloittava. Pääsin heti pikkuiseen 250 ihmisen yhteiskuntaan sisälle. En tiedä miksi kaikki juttelivat minulle heti. Paikalliset olivat ihania, paitsi hostellin nainen ei osannut hymyillä. Luulen, että hän ei välttämättä ymmärtänyt minua, sillä irlanti oli hänen äidinkielensä. Kaikki paikalliset olivat hyvin uteliaita, että mikäs olen naisiani ja kuinka kauan heidän saarellaan olen. Yön yli vain ja ihan turistihommissa. Turisteja ei saarella yleensä käy kuin päiväseltään ja sitäkin vähemmän suomalaisia. Innoistuivat kovin tästä tuntemattomasta suomalaisesta tylleröstä. Hostellin huoneessani sain nukkua yksin. Nukuin yhtä hyvin kuin mökillä. Siis olin oikein hyöhensaarilla. (Got it, hehe?)

Arvatkaa vaan, pysyinkö poissa...

Mitä tein sitten autioituneella saarella? Minä vaeltelin. Siihen sai helposti upotettua päivän ja aamun, vaikka liikuin niin Easytonejen kuin Asicsienkin vietävänä (eli siis kävellen ja juosten – EasyToneilla kun ei saa juosta, höhö). Saarella oli jännä haaksirikkoutunut laivanretale, kunnollinen majakka, lukemattomia kiviaitauksia ja vanha kaivo. Mikäli olisin nähnyt vanhassa kaivossa ankeriaan, niin olisin saanut yliluonnollisia voimia, näin kertoo paikallinen legenda. Voin kertoa, ettei kaivossa näkynyt yhtään ankeriasta, mutta pari turistien heittämää viisisenttistä. 

Ei haitannut tosin odotella lauttaa tällaisella rannalla...

Pääsin lähtemään Inisheeriltä myöhässä ajatellusta aikataulustani, sillä lautta oli viisi tuntia myöhässä (pikkujuttu...), mutta se ei haitannut. Tranquility on oikea sana kuvaamaan Pikkusaaren tunnelmaa.

Inisheerilta matkustin Inishmoorille. Isolle saarelle. Kaikki Inisheerilla sanoivat, ettei reissu kannata, niin paljon on turisteja. Arvasin tämän jo etukäteen, mutta sanoin, että pakko se on nähtävä omin silmin. Vaihdos oli todella suuri saarelle päästyä. Kinukkeja, ranskalaisia, venäläisiä. What the heck? Vuokrasin pyörän ja lähdin pyöränvuokraajamiehen opastuksen ja hyvin suurpiirteisen kartan kanssa polkemaan. Poljin koko saaren, mutten tarkoituksella. Eksyin. Useamman kerran. Ketjut myös lähtivät. Siinä vaiheessa, kun pääsin takaisin hostellille oli kello jo yhdeksän ja minulla nälkä. (Löysin muuten Inishmoorilta täydellisen jäden: Draculan. Colanmakuisen mehujäänalla vadelmamehujää-, sitruunamehujää- ja lopulta vaniljakermajäätelökerros. Vei kaikki mielihalut kerralla ja näin ei tarvinnut miettiä haluaako oikeaa jädeä vai mehujäätä!) Plus olin palanut. Hummerin lailla palanut. Kaiketi tartuin punaisuudellani hostellissa majailevien poikien silmään ja he kutsuivat minut Erasmusporukkansa kanssa syömään ja juomaan ja pubiin. Perinteistä. Punoitin myöhemmin aivan muista syistä.

Miten selviänkin ilman unta niin mainiosti? Sillä taas heräsin ennen aamunkoittoa niin, että herätin jopa respan sedän udellessani miksei tule lämmintä vettä. Ylös, ulos ja pihalle. Tällä kertaa verhouduin burkhaan vaikka lämpötila oli Irlannille epätyypillisesti yli 25 astetta. Nähtävästi Irlannissakin voi tarvita auringosuojakertoimia... Kuitenkin, Inishmoor oli kiva, muttei niin kiva kuin Inisheer. Se oli turistimainen eikä niin aidon tuntuinen. Saari selvästi elää turismista ja hostellinkin vieressä oli paikallinen Hese: Supermacs. Pettymysten pettymys. Majakkakin oli huonompi kuin Pikkusaarella. Ainoastaan kalliot tekivät minuun vaikutuksen, mutta niistäkin olin nähnyt hienompia versioita (Cliffs of Moher, Slieve Liagh).

Tässä Inishmoor. See the difference?

Vertailussa majakat. Tässä Inisheer.

Matkani kulminoi kuitenkin paras kehu, mitä voi naiselle antaa. 

”You remind me of Audrey Hepburn. The way you talk.” 

”Like in Breakfast in Tiffany’s?” 

”Yeap.” 

Voi että. 

Hyvä oli päättää matka näin. Tippa linssissä Happy Hookerin kannella.

Turvallista matkaa me toivotamme näin

Onko aasi olo? Ihmiset on täällä kuulemma hankkineet ihan syntisesti aaseja ennen lamaa. Eihän niillä mitään tee, mutta niitä on kiva katsella.

Mitä tässäkö tämä nyt oli? Takaisin Suomeen?

Lentokentällä ollaan ja pihi puoleni teki näyttäytymisen ja varasin lennot Oslon kautta. Elikkä matkoihin menee noin 9 tuntia. Plus bussimatkat Helsingin päästä Tammerforssiin. Toisaalta, pidän lentokentistä. Ylihinnoiteltua vettä ja säpinää. Lentoemännät korkokengissä ja turistit vyölaukuissa. Mihinköhän tuo törkeen kuuma mies on menossa... Jaa, Japaniin, ei kiitos sitten. Japani on ärsyttävä maa. Sieltä tulee vain hyvää sushia, ylikohteliaita ihmisiä ja huonoja kännyköitä.

Ei huonompi pururata. Lenkillä Kilkennyn linnalla.

Nämä viimeiset pari viikkoa ovat kyllä olleet mahdollisimman hieno tapa päättää tämä seikkailun tynkä. Ensin loppui harjoittelu sairaalassa, saman tien saapui ystäväni Pertsa aka Margit aka Laura ja sain näyttää hullunkurisia paikallisia juttuja ensin Letterkennyssä ja myöhemmin Dublinissa. Hän myös rakastui. Ei miehiin (kuulemma puhuin totta sanoessani, että hyvät ja pitkät ovat oikeasti harvassa) vaan musiikkiin. Minäkin rupesin kaipaamaan Irlantia Pertsan mukana jo ennen lähtöäni. Miten voin jättää näin hienon maan? Kuitenkaan en ole ollut surullinen, vain hieman haikea. Jos haikealla mielelläni olisi tanssi, niin se menisi jotenkin niinkuin wienervalssi Anastasia-disneyleffan soittorasiamusan mukaan. Kyllä vain. Erittäin haikeaa.

Ainii, kävin myös katsomassa ensimmäisiä greyhound-juoksuja Corkissa. En lyönyt vetoa.

Pertsan kanssa kävimme vihdoin Guinness Storehousessa. Läpäisimme molemmat täydellisen tuopin kaatamisen oppitunnin. Juhlimme sitä ja Pertsan farmaseutin tutkintoa hotellimme alakerran yökerhossa. Emme liikaa, hyvin hillitysti. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun päädyn yökerhoon taksin sijasta pelkällä hissillä. Kätevää. Yökerho oli kuitenkin ruotsin laivan kuutoskansi: liian nuorta ja liian tuiskeessa. Maistelimme paikallisia juttuja. Ihanaa haahuilua. Ihana Pertsamo. Olen niin täynnä rakkautta Irlannissa, luultavasti Suomessa olen takaisin ilkeä itseni.

JEE! Ring of Kerryllä.

Kuitenkin, Pertsan lähdettyä lähdin hillumaan muualle. Ennen hänen lähtöään kumpikaan ei meistä oikein tiennyt, että mihin menen. Mysteeri selvisi edellisenä iltana, kun päädyin, että Kilkennyyn vie tieni. Kävelin bussiasemalle rinkkani kanssa. Rinkan kanssa meillä on yhteistyö toiminut oikein hyvin, vaikkei sen esteettinen näkö minua miellytäkään. Miksei Korssin Mikke voisi suunnitella överihienoa ja överikallista rinkkaa? Miksi rinkat ovat aina liian sporttisen näköisiä? Miksei Annika ole lainkaan sporttisen näköinen? Kuitenkin... rinkkani Victor ja minä menimme sitten Kilkennyyn. Bussissa jo tutustuin kanadalaiseen tytöntylleröön, 20 wee ja koko maailma edessä. Hän oli niin herttainen, päädyimme illalla päivälliselle yksittäisten omien kiertelyjemme jälkeen ja sieltä pubiin. Nykyään hienointa pubeissa on, että trad musasession aikana minä tiedän, mitä luritelmia pyydän. Minulla on omat biisini. Hieno tunne.Kuvittelin olevani niin paljon irlantilaisempi kuin viime viikolla tänne saapunut känädäläinen.

Kilkennylle annoin siis päivän ja yön ja aamulla hyppäsin jälleen bussiin. Cork city, alright! Pari yötä siellä riitti. Päädyin uusien tuttavuuksien (arvaatteko jo mitä maita tällä tytöllä on aina messissä: no ruotsalaisia ja irlantilaisia tietenkin) kanssa maistelemaan tummia oluita Stout Festeille. Minusta on tullut viskin lisäksi myös tumman oluen, stoutin, ystävä. Joissain niistä on jopa suklaan vivahteita, jotkut taas ovat ihan kuin äidin tekemä kotikalja jouluna. Guinness on vain klassikko. Lounaan veroinen juoma, nimittäin kaksi illassa riittää. Yhtenä iltana päädyin taas myös irish coffeen piiriin. Ei riittänyt edes late barien (täällä on erikseen baareja, jotka ovat auki noin yhteen eli early bars ja toiset noin kahteen-puoli kolmeen eli late barit ja sitten klubit noin puoli neljään asti) aukioloajat ja turisin kaduilla ja hostellien huoneessa loppuyön. Yksi pojista oli urologi. Keskustelimme, että miten hän päätyi kaikista spesialiteeteista urologiksi. En muista vastausta, mutta muistan, että hän yleensä katkaisee yhden peniksen vuodessa ja loppuosa potilaista on eturauhaongelmaisia ja munuaiskivellisiä.

Ladies View

Torch waterfall.

Corkista otin myös Ring of Kerry –kiertoajelun. Paddy wagon tours tarjosi sitä ainoana ja halpaan hintaan Corkista käsin. Kerrottakoon, että olen vältellyt kyseisiä toureja ajatellessani, että ne ovat vain tyhmiä turisteja varten. Itse olen fiksu turisti ja vaadin faktatietoja, mikäli matkasta maksan. Olin oikeassa aivottomien turistien ja non-informatiivisen oppaan suhteen ja vietin siis 13 tunnin kiertoajelun vyölaukkujengiamerikkalaisten ja Ricky Martinia laulavien espanjalaisten kanssa samassa bussissa. (Onko Ricky Martin muuten vielä hengissä?) Minä ja neutraalimmat saksalaiset kirosimme molemmat, koska niin spaniardeilla kuin jenkeillä on ongelmia myös aikatauluissa pysymisessä. Ja Ring of Kerry oli must, koska lupasin Pomolle näkeväni sen. Kuitenkin... Pakko sanoa. Nyt on tullut nähtyä jo niin paljon irlantilaisia maisemia, että ellei ole todella mieletöntä niin minun ripseni eivät räpsähdä. Kalliot ovat kallioita. Kukkulat ovat kukkuloita. Tässä tourilla kohokohta oli Killarneyn kansallispuisto. Miksi? Vihdoin niitä peuroja! Kyllä! Mielettömästi peuroja! Suomessa ei villielämän metsästys ole koskaan ollut näin haastavaa. Okei, paikassa oli myös maalaukselta näyttävä Ladies View ja vesiputous. Amerikkalaiset eivät jaksaneet kävellä vesiputoukselle. Me saksalaisten kanssa huokailimme niin ihastuksesta putoukselle kuin amerikkalaisten yksinkertaisuudelle. Tourin jälkeen, no, pubiin...

Ja pubista lähes suoraan viimeiseen etappiin, lähes pyhiinvaelluskohteeksi minulle muodostuneeksi Aranin saarille. Stay tuned, tämä tarvitsee arvoisensa kertomuksen.

"I SEE DEER, TAKE A PICTURE!"

Hei älä mee tai viet multa kaiken!

Giant's causeway

Riippusilta, jonka nimeä en edelleenkään osaa sanoa.

Giant's causeway - check. Aranmore Islands - check. Slieve Liagh - check.
Eipä jää paljoa tästä maasta näkemäti. Päivät vähenee ja mieli mustenee. Menolippu lintukoloon Suomen kamaralle tilattu 6. kesäkuuta. Buuuhuuu, niin kuin pomoni on sanonut joka päivä tällä viikolla.

Näkymä Aranmoren huoneemme ikkunasta. Mä-mä-märkää.

Viime viikonloppuna olin Aranmoren saarella. "Well, there is nothing else to do in Aranmore than sit in a pub and take a walk." Kyllä vain, minisaarella oli pari kävelyreittiä, 6 pubia ja pikkudisko (jonka rakennus muistutti meidän kesämökkiä). Satoi kuin sademetsässä. Siis aivan mielettömän paha sade jopa Irlannin mittakaavalla. Joten pakko skipata suunnistusreitit ja hakeutua pubitarjonnan pariin. Hyvä vaihtoehto, sillä pubeissa oli gaelic-matsi käynnissä, takkatuli roihusi ja viski lämmitti. Tunsin itseni aidoksi irlantilaiseksi, vaikken ymmärtänyt joidenkin aksenteista paljoakaan. Vaikkakin kolmannenn pubin jälkeen ymmärtämiseni tuntui lisääntyvän... Edelleen satoi kaatamalla (ja epäilin kotiinpääsyämme seuraavana päivänä, sillä tulviminen vaikutti todennäköiseltä). Jännää oli, että monet jututtamistani paikallisista olivat asuneet esim. New Yorkissa tai Lontoossa, mutta kuitenkin päätyneet takaisin tälle pikkusaarelle. Yksikin pojista sanoi käyneensä saaren samaisessa kämäisessä diskossa 13-vuotiaasta. Nyt hän oli 32. Huh ja minä kun olen kyllästynyt jo Kuopioonkin. Kuitenkin, sade lopulta taisi loppua ja siirryimme diskoteekkiin. Paikalliset tulivat myös. Kalastusbootsit jalassa. Joo, ja miksi me olimme tälläytyneet.

Halusin olla näin ja saada irlantilaisen sulhasen.

Mutta sen sijaan vastaan tuli vain BÄÄÄÄÄÄ.

Sunnuntaiaamu ei koittanut kaiken kaikkiaan virkeänä, mutta ainakin ravitsemuspuolesta pidettiin huolta. Ensimmäistä kertaa olin nimittäin yötä kunnon B&B:ssä, joten saimme kunnon irkkuaamupalan. Veripalttua darrassa ei ollut aivan ensimmäinen rapsamielitekoni, mutta kaiken kaikkiaan tuntui tehoavan oloon kuin oloon, joita pöydän ympärillä riitti. Koin inspiraatiorapen nousevan ja ehdotin kävelyä saaren majakalle. Vastakaikua en saanut kuin yhdeltä kaverilta, muut kun halusivat ottaa ensimmäisen lautan kotiin ja...no... toipua. Pääsin kuitenkin kävelylle. Pikkuinen pelkokävely kaiken kaikkiaan. Lähtömme jälkeen  minulle tuli enemmän ja enemmän Shutter Island -fiilis, sillä sumu nousi yhtäaikaa matkamme jatkuessa. Vastaan tuli  paljon lampaita (ilkeästi tuijottavia, vapaana juoksevia lampaita) ja outoja, katolilaisia pyhättöjä. Ja viimeistään kun saavuimme pienelle järvelle, jossa oli tribuutti Majavasaarelle Amerikassa, niin olin varma, että majakka on vain paikka nirhata turisteja. Absurdia menoa. Tai oikeastaan, majakka oli joko murha- tai kosimispaikka, sillä maisemat muistuttivat myös jälleen Ps. Rakastan Sinua -leffasta (jota jokaikinen irkku wihaa)... Okeiokei, kaverikin sano, että meikäläisen pelkokrapula alkoi friikkaamaan sitäkin ja loppujen lopuksi mitään merisairautta suurempaa ei tapahtunut ennen kotiinpääsyä.

Slieve Liagh

Tiistaina pomo vei minut tyttärensä ja yhden työkaverini/kämppikseni (yllättävän toimiva kombo) kanssa Slieve Liaghille. Aikas näyttävät kalliot. Täällä on niitä aika paljon. (Tsekkasin juuri sanakirjasta sanan jylhä englanniksi=rugged. Jylhä kuvaa maisemia paljon paremmin!). Ensinnäkin pomon soundtrack on klassista musiikkia, joka toi oman lisänsä jo automatkaan. Kun pääsimme paikan päälle kämppikseni ei pystynyt lopettamaan "THE AIR IS SO FRESH HERE"-hokemaa. Raikasta kyllä, pirun kylmää kyllä ja hemmetin hienot maisemat kyllä. Olimme tyttöjen kanssa kuin lapsia ja juoksimme kallioilla hihittäen (ilma oli oikeasti kuin ilokaasua). Muut eivät antaneet minun mennä reunalle, olisin uskaltanut kyllä.

Matkaseurue.

Kun eivät olleet vahtimassa niin kiipesin kuitenkin jyrkänteen reunalle. Ähäkutti!

Keskiviikkona oli minun läksiäispäivälliseni. Rikoin kuulemma ennätyksen opiskelijan läksiäisbileiden osallistujamäärässä. 23 työntekijää plus nahkahousuinen Annika kokoontui The Milssiin nauttimaan viinistä, hienostuneesta ruuasta (oikeasti raparperisorbettia kirkastamaan paletti alkuruuan jälkeen!) ja raikuvasta naurusta. Ilta päättyi fantastiseen creme bruleehen, jota seurasi parin työntekijän esittämä irlantilainen viulumusiikki ja laulu. Muutamat meistä auttoi tunnelmaa lyömällä tahtia lusikoilla... Minulta vaadittiin suomalaista laulua. Vedin pätkän Kirkaa (Nyt täällä ollaan vaan ja hengaillaan!). Niin... Torstaiaamu oli hyvin hiljainen apteekissa. Kiusasin vanhempia työntekijöitä, että onko krapula vienyt kielen. Hähää.

Julie ja Anne kaivoi lusikat esiin.

Tämä viikko oli siis viimeiseni sairaala-apteekissa, ja pomo jaksoi muistuttaa asiasta joka päivä: "This is your last Monday/Tuesday/Wednesday/Thursday/Friday at the pharmacy, BUUHUU." I know, terrible, right? Tämä viikko ei tuntunut viimeiseltä. Olen niin osa kalustoa apteekissamme. Hyvin näkyvä ja kuuluva osa, kaiketi. Edes perjantaina ei tuntunut miltään, vaikka kaikki sanoivat odottavansa kyyneleitä. Älkää viitsikö, minähän olen tulossa takaisin pikkujouluihin, sanoin. Pakkohan sitä on. Viimeisenä lauluna apteekin radiosta raikasin The Beatlesin All my Loving. Halasin kaikkia. Minä! Halasin! Kyllä vain.

Everyday is a school day

Haluatteko tietää mikä meikäläinen lukee automatkoilla nykyään? Syöpä-brosyyrejä. Lähes aina. Jos en lue syöpäesitteitä niin sitten luen Lonely Planetia. Ja tiedättekö kuinka monta tuntia vietin bussissa viime viikolla? 35 tuntia. Kyllä. Viikkoon mahtui Dublinin ja Belfastin. Molemmat 10 tunnin kiertoajelulle höystettynä. Eli sen lisäksi, että olin tien päällä ison osan viime viikkoa, niin saatoin oppia jotain on the mean time. Olenko hullu? Ei, olen turisti oppilaan roolissa.

Jos pikakelataan viime viikko, niin siinä oli mukana siis Äiskä ja äiskän kaveri Margit ja lukematon määrä ruotsalaisia. Myös pari irkkuakin mahtui mukaan, mutta lähinnä kiertelevinä muuttujina. Äiskä tuli ja meikkis oli oppaana. Hyvä opas olinkin, oikea opaskoira lähes. Tämä GPS määräsi suunnan lisäksi myös tahdin ja toimi pattereiden sijaan jälkiruuilla. Oi, kylläpä maistui viikko siis makialta.

Näytti ihan Micke Jacksonin Trillerin hautausmaalta.

Äiskälle näytin lemppareimmat paikkani, tahtoi hän sitä tai ei. National Gallery siis taas vähän valokuvausgallerioilla ja kahviloilla höystettynä. Ja puistoilla. Taidan olla vähän pummi, kun tykkään niin paljon juoda puistoissa (kahvia). Tykkään puistoista melkein yhtä paljon kuin rannoista. Puut havisee lähes niin kuin meri... Lokkejakin löytyy näistä. Ja tietysti sorsia... No anyhow, ettei mene ihan Rauno Repomieheksi, kerrottakoon, että sai Äitimuorikin vähän sananvaltaa. Käsky kuului, että maaseutua ja musiikkia, kiitos! Järjestyy, vähän uskonnollisella viballa höystettynä. Tiistai-päivän vietimme bussissa Wicklown maakunnassa ja mm. Glendaloughn kansallispuistossa (taas yksi loistava puisto, missä myös rantamahdollisuus!). Lisäksi kävimme St. Patrickin katedraalissa ja viimeistelimme viikon irlantilaisen musiikin ja tanssin sisältävällä showlla. Äitikulta ja Margit taisivat himppasen jopa ihastua yhteen jalkojaan heiluttelevaan vatsakkaaseen mieheen. Itse ihailin enemmän balleriinan tapaisia tyttötanssijoita, miehet kun olivat enemmän Riverdancesta potkaistuja keski-ikäisiä... Ei pahalla Äitee. Oli kyllä hienoa, I must say!

PS. Rakastan sinua kuvattu täällä ja turistit tykkää.

Äitylin viihdyttämisen ja juoksuttamisen ohella kävin vähän ruotsalaisten luonakin. Yllätys ÄÄÄÄ-synttäreiden merkeissä! En ole koskaan aikaisemmin ollut, mutta nyt haluan järkätä kaikille sellaiset. Paukkuserpentiinit ja Happy Engagement-ilmapallot (joo, ostimme vahingossa himppasen väärät pallot synttäreille...) vain helisivät koko illan. Booli oli halpaa ja Temple Barissa kallista, mutta kivaa. Tunsin itseni himppasen verran vadelmavenepakolaiseksi, sillä bileethän koostuivat pelkästään Ruotsin serkuistamme. Ehkä olen kyllä aika hurri sydämeltäni.

Tähkäpää, tähkäpää heitä tukkas.

Perjantaina kävin kotona kääntymässä ja sitten Belfastiin taas. Vadelmavenepakolaisuus jatkui ja ruotsalaiset ilmestyivät jälleen kuvioihin. Kofeiinihumala päälle ja Black Taxi Tourille. Sellaisen saa siis tilata Belfastissa ja tällöin saa yhden taksikuskin jakamattoman huomion ja omat tarinat seinämaalauksia töllistellessä. Black Taxi Tour oli ehkä lempparein juttu, mitä olen tähän mennessä Irlannissa tehnyt! Meidän taksikuski Bobby tosin puhui sen verran Belfastin slangia, että jotkut jutut jäivät vähän pimentoon. Hämmennys myös levisi sitä enemmän, mitä enemmän itse asiasta kuuli: Irlannin viime vuosikymmenten historia on jotain aivan uniikkia kalabaliikkeineen. Trouble, trouble, trouble...

Black taxi tourin jälkeen minut ylipuhuttiin Titanic museoon. I don't do Titanic. Minulta ei vain ole löytynyt ymmärrystä tai kiinnostusta neljäntenä reissupäivänään uponnutta laivaa kohtaan. I'm telling you Belfast, it's nothing to be proud of! Mutta kuitenkin, sinne mentiin, jäävuoren muotoon tehtyyn Titanicin korkeudella varustettuun ihkauuteen museoon. Ja ylläripylläri, siellä olikin aika siistiä! Museo oli tehty aika käytännönläheiseksi ja helposti ymmärrettäväksi, joka siinä mielentilassa toimi. Tietenkin lopputulos oli silti sama: paatti upposi, vaikka kuinka oli ammattitaidolla ja tunteella tehty. Sen mukana menikin sitten niin 700 ihmistä kuin hopea-astiatkin. Kiinnostus kuitenkin nähdä pelkäämäni elokuva uudestaan nousi. Pakkohan se on nyt nähdä, miten elokuva vastaa todellisuutta. Samalla tyylillä kuin kirja vastaan elokuva.

Hyi että. Tästä muraalista kivääri osoittaa todistetusti aina kohti.

Lauantai jatkui jännissä merkeissä ja olimme Belfastissa kuin kotona eli pubeissa. Filthy McNastys oli lempparini. Nimi ei ollut enne, vaan sisustus oli valkoista ja lasia ja joo. Jotain sellaista muistelisin.

Heijastus paljastaa kuskimme Bobbyn.

Sunnuntaina en tietenkään osannut nukkua ja haahuiltuani hostellin käytävillä päädyin ilmoittamaan itseni toiselle 10 tunnin kiertoajelulle sunnuntaipäiväksi. Giant Causeway ja sitä rataa. Halasin ruotsalaiset hyvästiksi (he moiskauttavat myös poskisuudelmia, joka on kylmälle suomalaisnaiselle aina yhtä iso shokki) ja lähdin Giant Causewaylle. Okei. Oli hienoa, mutta kastuin läpimäräksi yhdeltätoista aamulla enkä kuivunut kuin vasta 10 illalla kotona. Niin. Onnellisuus sai tosielämän käsitteen, kun pääsin Belfastista kotiin kämppiksen lämpimässä autossa märät varpaat kiinni ilmastointilaitteessa (ja se oli kuulemma hänen mielestä ihan okei). Lämpimät varpaat, lämmin mieli.

Jatketaan tästä aiheesta myöhemmin, nyt kutsuu (kofeiiniton) kahvitauko alakerran kuppilassa!

Winsletin Katen kolttu taka-alalla.

Jenny oli selvästi odottanut Titanic-museota.

Bloody Sunday

Yes, I walked on the frickin Peace Bridge.

Derry/Londonderry/The city of culture 2013.

Kävin vilkaisemassa uudemman kerran. Suunnitelmana kulttuuripäivä, jee!

Otin bussin ja 30 minuuttia myöhemmin talsin jo Peace Bridgellä ja löysin tieni Tower Museumiin. Derry ei ole iso. Derry on mukava. Kohkausta Peace Bridgen hienoudesta en vieläkään ymmärrä. 

Tower Museum. Okei, olen nyt aika tottunut museoissa kävijä, mutta puuh olipa siinä museo. Vähän liikaakin. Tiedän Irlannin historiasta jo ehkä enemmän kuin Suomen. Tämä on niin väärin, mutta museo oli hyvin rakennettu ja ISO. 4 kerrosta ja yksi niistä vain interaktioleikkejä varten (jos minulla olisi ollut kaveri mukana, niin olisin voinut jopa riehaantua, yksin se olisi vain säälittävän näköistä). Koska tuli pieni history-overload museon jälkeen niin käppäilin katsomaan paremmin People’s Galleryn seinämaalauksia ("murals"=sana, jota en vieläkään osaa ääntää). 

Mielenkiintoista, että artistit ovat saaneet tuosta vain maalata hyvin kantaaottavia maalauksia lähes keskelle kaupunkia. Nämä käsittelivät lähihistoriaa ja varsinkin kahinoita protestanttien ja katolilaisten kesken. Kahina on varmasti aika mieto ilmaus IRA:n ja kaikkien muidenkin puuhista (joihin kuuluu mm. kotona tehtyjä Molotovin coctaileja tsippadaidai). Kuvat selittävät ehkä enemmän, mitä kävin siis katsomassa. Vielä yksi pakollinen kirkkovierailu. Näihin alan jo kyllästyä. Kirkko on aina kirkko, vaikka sen nimi olisi katedraali. Ne ovat vain kivisiä rakennuksia kivoilla lasimaalauksilla varustettuna. Sacre Couerin jälkeen mikään kristillinen rakennus ei ole tuntunut miltään. Niin. Loppupäivän sitten shoppailin, oopsy daisy...

Pomo oli usuttanut minua koko viikon sunnuntaina olevalle 10 kilometrin hyväntekeväisyysjuoksulle. Aluksi sanoin, että menen, jos en mene Pulseen lauantaina. Lopulta lupasin, että joojoo, menen menen, mutta farmasialätsää ei kyllä laita päähän. Ei sovi reenivaatteisiin. Pysyin erossa klubista lauantai-iltana ja heräsin virkeänä ja juoksin. Olin taas vähän ulapalla, kun kisapaikalle saapuessani kaikki puhuivat valmistautumisesta tähän kympin lenkkiin. Mikä valmistautuminen häh? ”I just drank a litre of milk and thought I’ll come and stroll.” Kaikki ajattelivat, että olenpa taas niin vitsikäs, vaikka kyseessä oli totuus. En tiennyt, että kaikilla oli tavoitteita. Minä kun olin lähinnä ajatellut, että onpa kiva saada vähän happea systeemiin hauskassa porukassa. No loppujen lopuksi sain farmasiatiimimme parhaan ajan jossain 57 minuutin paikkeilla. Ja kivan vihreän T-paidan. Ja karkkia. 

Pharmacy crew juoksun jälkimainingeissa.

Tapahtumassa sai myös pidellä gaelilaisen futiksen voittopokaalia (Donegal voitti viime vuonna, hyvä me!?). Itse kuvittelin sen MM-lätkän voittopokaaliksi, GO SUOMI GO!

Tänään minun piti lähteä Dubliniin, mutta juoksutapahtuma venyi ja I just can’t be bothered any more. Miksi taas sinne? Äitikulta saapuu. Re-union time! Niin ja yhdellä ruotsalaistytöistä on ensi viikolla synttärit, näppärästi samaan aikaan...