Elämä on ihanaa. Vaikken olekaan enää Irlannissa. Irlanti on nykyään osa sieluani. Siellä on. Hyvin mahtui tyhjään, yksinäiseen sieluuni. Tai no oikeastaan sieluni ei ole laisinkaan yksinäinen. Sieluni on täynnä arvostusta, rakkautta ja en haluaisi sanoa, että lämpöä, mutta...No jotain kipinöitä siellä on. Savua ainakin.
Ei, en ole rakastunut. Tai olenpa. Elämään. Elämiseen.
Miten on sujunut siis elämä Irlannin jälkimainingeissa? Kaikki kysyvät aina vaihdostani ja kevään harjoitteluni tulee jutuissani yhtä usein esille kuin Harry Potter (tämä on joka keskustelussa). Ihmiset sanovat naamani säkenöivän aina kun alan leprakoonimaasta puhumaan (pidän hirveästi sanasta leprakooni). Irlanti teki minulle hyvää, sen on moni todennut. Irlanti opetti minulle onnea, uskoa ja toimeliaisuutta. Oikeastaan kaikki tämä on varmastikin ollut sisälläni jo ennen vaihtoa, mutta irlantilaiset opettivat minut katsomaan itseäni kolmannessa persoonassa (vaikka yleensä puhunkin itsestäni usein minä-muodon sijasta Annika-muodossa). Irlanti oli minua varten. Ja tänä kesänä onneksi myös Tampere on ollut minua varten.
Kesääni on siis kuulunut Tampere. Vuokraamani maalaisromanttinen rakkauden pesä on saanut minut haaveilevaksi, leikkisäksi ja viehkeäksi kesäheilakseen. Häärään Francis Luita hyräillen. Leivon. Luen klassikkoja. En tuijota kelloa. En suorita. En ahdistu. Kämppä ei ole yhtään tyyliseni, mutta kesään täydellinen. Täydellinen sijainti, täydellinen mielentila, täydellinen minä.
| Annika on kuin leikkisä kärppä. |
Kesäni kuulostaa ihanalta ja sitä se onkin. Olen toki tehnyt myös töitä kuin pieni eläin, mutta työpäiväni siivittää teemalaulut (viime perjantaina taisi olla Suurlähettiläiden Kun tänään lähden). Työ on kivaa, kun siitä tekee kivaa. Miksi ahdistua turhasta? En tunne maailmantuskaa. Tunnen maailmantoivoa. Elän tässä hetkessä, arvostan menneisyyttä ja innostun tulevaisuudesta. Samalla leivon kakun tai pari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti