The Aran Islands

Okei, Irlannista kulunut nyt reilu viikko. Aika palata ihanille Aranin saarille. Sinne olen halunnut siitä asti kun luin kirjan nimeltä An Aran Keening (by Andrew McNeillie, 2001, jos kiinnostaa). Kirja kertoo miehestä, joka vähän niinkuin hyppäsi 60-luvun Briteistä asumaan näille saarille vuodeksi ihan muuten vain. Tunsin suurta hengenheimolaisuutta tätä miestä miestä kohtaa ja koin, että näille saarille oli pakko päästä. Jännä etten usko mihinkään uskonnolliseen, mutta kuitenkin 60-luvun partajätkien luritelmat iskevät heti...

Noniin, oikein ketään työkavereistakaan ei ollut käynyt kyseistä maatilkkumeininkiä katsastamassa, joten vinkit olivat vähissä. Selvisi, että sinne pääseminen on mutkien takana. Päätin kuitenkin lähteä Corkista seikkailumielellä matkaan. Ensimmäinen ongelma: bussikuski ei tiennyt, missä vaihdan bussia. Ongelma selvisi ensimmäisellä stopilla, kun kysyin eraanlaiselta asemavastaavalta. ”Get into that, it’s going straight to Doolin and leaving now!” Okei, okei, Victor äkkiä olalle ja bussiin.Ongelma numero kaksi: ”Where in Doolin are you going to, dear?” kysyi naiskuski. Öööö… Satamaan? “Okey, I’ll take you there.” Problem once again solved. Bussimatkani päättyi niin, että viimeisen tunnin ajan olin ainut matkustaja ja kuski pyytää minua istumaan eteen, jotta voi selittää nähtävyyksiä ja maisemia samalla. Satama ei tainnut kuulua reittiin missään vaiheessa. Tällaista on vain Irlannissa!

En valehdellut edes.

Sitten lauttamatkaan. Kilpailutin kaksi lauttafirmaa ja koska toinen vaikutti kivemmalta puhelimessa, niin valkkasin sen. Virhe. Vaikkakin he olivat kivoja ja mukavia, niin lautat eivät menneet oikein minkään aikataulun mukaan. Ensimmäisellä kerralla hyvä, sillä olin myöhässä jopa bussikuskini apujen jälkeen, mutta kun kolmannellakin kerralla tunnin verran satamassa tapittaminen vähän kyrsi. Lautasta sanottakoon, että matkustin lähes aina Happy Hooker –nimisellä laivalla. Osuvaa kaiken kaikkiaan. We’re all happy hookers on the Happy Hooker...

Plassy wreck

Ensimmäiseksi saavuin Inisheerin saarelle. Aranin saariahan ovat siis Inisheer, Inishmaan ja Inishmoor. Suomennettuna irlannista siis Pikkusaari, Mediumsaari ja Isosaari. Pikkusaari oli pieni nimensä mukaan pieni ja valloittava. Pääsin heti pikkuiseen 250 ihmisen yhteiskuntaan sisälle. En tiedä miksi kaikki juttelivat minulle heti. Paikalliset olivat ihania, paitsi hostellin nainen ei osannut hymyillä. Luulen, että hän ei välttämättä ymmärtänyt minua, sillä irlanti oli hänen äidinkielensä. Kaikki paikalliset olivat hyvin uteliaita, että mikäs olen naisiani ja kuinka kauan heidän saarellaan olen. Yön yli vain ja ihan turistihommissa. Turisteja ei saarella yleensä käy kuin päiväseltään ja sitäkin vähemmän suomalaisia. Innoistuivat kovin tästä tuntemattomasta suomalaisesta tylleröstä. Hostellin huoneessani sain nukkua yksin. Nukuin yhtä hyvin kuin mökillä. Siis olin oikein hyöhensaarilla. (Got it, hehe?)

Arvatkaa vaan, pysyinkö poissa...

Mitä tein sitten autioituneella saarella? Minä vaeltelin. Siihen sai helposti upotettua päivän ja aamun, vaikka liikuin niin Easytonejen kuin Asicsienkin vietävänä (eli siis kävellen ja juosten – EasyToneilla kun ei saa juosta, höhö). Saarella oli jännä haaksirikkoutunut laivanretale, kunnollinen majakka, lukemattomia kiviaitauksia ja vanha kaivo. Mikäli olisin nähnyt vanhassa kaivossa ankeriaan, niin olisin saanut yliluonnollisia voimia, näin kertoo paikallinen legenda. Voin kertoa, ettei kaivossa näkynyt yhtään ankeriasta, mutta pari turistien heittämää viisisenttistä. 

Ei haitannut tosin odotella lauttaa tällaisella rannalla...

Pääsin lähtemään Inisheeriltä myöhässä ajatellusta aikataulustani, sillä lautta oli viisi tuntia myöhässä (pikkujuttu...), mutta se ei haitannut. Tranquility on oikea sana kuvaamaan Pikkusaaren tunnelmaa.

Inisheerilta matkustin Inishmoorille. Isolle saarelle. Kaikki Inisheerilla sanoivat, ettei reissu kannata, niin paljon on turisteja. Arvasin tämän jo etukäteen, mutta sanoin, että pakko se on nähtävä omin silmin. Vaihdos oli todella suuri saarelle päästyä. Kinukkeja, ranskalaisia, venäläisiä. What the heck? Vuokrasin pyörän ja lähdin pyöränvuokraajamiehen opastuksen ja hyvin suurpiirteisen kartan kanssa polkemaan. Poljin koko saaren, mutten tarkoituksella. Eksyin. Useamman kerran. Ketjut myös lähtivät. Siinä vaiheessa, kun pääsin takaisin hostellille oli kello jo yhdeksän ja minulla nälkä. (Löysin muuten Inishmoorilta täydellisen jäden: Draculan. Colanmakuisen mehujäänalla vadelmamehujää-, sitruunamehujää- ja lopulta vaniljakermajäätelökerros. Vei kaikki mielihalut kerralla ja näin ei tarvinnut miettiä haluaako oikeaa jädeä vai mehujäätä!) Plus olin palanut. Hummerin lailla palanut. Kaiketi tartuin punaisuudellani hostellissa majailevien poikien silmään ja he kutsuivat minut Erasmusporukkansa kanssa syömään ja juomaan ja pubiin. Perinteistä. Punoitin myöhemmin aivan muista syistä.

Miten selviänkin ilman unta niin mainiosti? Sillä taas heräsin ennen aamunkoittoa niin, että herätin jopa respan sedän udellessani miksei tule lämmintä vettä. Ylös, ulos ja pihalle. Tällä kertaa verhouduin burkhaan vaikka lämpötila oli Irlannille epätyypillisesti yli 25 astetta. Nähtävästi Irlannissakin voi tarvita auringosuojakertoimia... Kuitenkin, Inishmoor oli kiva, muttei niin kiva kuin Inisheer. Se oli turistimainen eikä niin aidon tuntuinen. Saari selvästi elää turismista ja hostellinkin vieressä oli paikallinen Hese: Supermacs. Pettymysten pettymys. Majakkakin oli huonompi kuin Pikkusaarella. Ainoastaan kalliot tekivät minuun vaikutuksen, mutta niistäkin olin nähnyt hienompia versioita (Cliffs of Moher, Slieve Liagh).

Tässä Inishmoor. See the difference?

Vertailussa majakat. Tässä Inisheer.

Matkani kulminoi kuitenkin paras kehu, mitä voi naiselle antaa. 

”You remind me of Audrey Hepburn. The way you talk.” 

”Like in Breakfast in Tiffany’s?” 

”Yeap.” 

Voi että. 

Hyvä oli päättää matka näin. Tippa linssissä Happy Hookerin kannella.