Where's your team spirit!

Neljäs päivä töissä takana. Nimiä muistissa miljoona. Suurinosa niistä on Margaretteja. Osun lähes aina oikeaan veikkaamalla Margarettia. Niitä on meillä töissä neljä. Kaikenkaikkiaan farmasisteja löytyy tusinan verran ja saman verran teknisiä. Päivät menevät nopeaan. Pomoni Tom rajoittaa edelleen kysymysten määrää, mutta tänään esimerkiksi puuhastelin lähes koko päivän Margaretin (tämä on THE Margaret, mistä kaikki olivat kertoneet minulle koko viikon ja yhteispäivämme huipentui siihen, kun hän lupasi leipoa minulle kaakun) ja klotsapiinin kanssa. Margaretilta sain kysyä kysymyksiä, kunhan esitin ne irkkuaksentilla. Meidän täytyy kuulemma ”Smack the American twag outta me”. Opin paljon, mutta oppiminen on edelleen harvinaisen hauskaa. Tuntuu kuin olisin päiväkodissa, sillä kaikki tehdään leikin varjolla (jos sulla on näin monta pilleria plus näin monta pilleriä ja sille tuleekin tällainen pilleri, niin kuinka monta näitä pilleriä sä saat sille sitten antaa). Lähden kotiin lähes aina hymyillen. Tänään lauloin Taylor Swiftia, koska se soi apteekissa juuri ennen lähtöäni ja fiilistelimme tulevaa keilausmatsia.

Niin keilaamista luvassa siis tänään. Tom antoi minulle kivan metsurin vihreän lippalakin punaisella Pharmacy –brodeerauksella. Pitää kuulemma laittaa päähän. Onneksi minulla on siihen sopiva paitakin. Toivottavasti ortopedian lääkärit ei ole söpöjä, koska lippikset ja Annika eivät ole kovinkaan häikäisevä näky yhdessä.

Mitä muuta olen kerennyt puuhailla? Olen kerennyt katsoa ensimmäisen leffani Irkuissa (I give it a year, huono mutta hyvä), nähnyt ensimmäisen paikallisen teatteriesityksen (Calamity Jane, surkea), käynyt ensimmäistä kertaa Irkkupubissa (McGinleys, siellä oli paikallinen bändi, yhtä soitinta soitetaan kuulemma kyynärpäällä) ja viettänyt monen monta teehetkeä niin kotona kuin töissäkin. Ostin kofeiinitonta teetä kotiin, etten kävisi ihan niin ylikierroksilla. 

Ihmiset ovat ihania. Tai sitten olen itse mukavampi. Ei, kyllä ihmiset taitavat olla täällä tavallista mukavampia. Kämppikseni ovat mahtavia tai sitten olen itse vaan niin teehyöryissä (tätä tapahtuu usein). Molemmat heistä ovat myös sairaalalla töissä, toinen itse asiassa samassa sairaala-apteekissa farmaseuttina. Varsinkin tämä kyseinen farmaseutti Ciara, ah, vaikka hän soittaakin viulua, niin hän on silti oikea irlantilainen kultakimpale. Loppuun linkitän youtube-videon, joka todistaa kyseisen seikan todeksi. Ei jumantsuka. Olen nauranut tälle nyt kolme päivää eikä loppua näy. 

Ainiin ja voisin myös laittaa muutaman kuvan tästä paikasta. 

A happy camper

Näkymä olohuoneen ikkunasta, asutaan High Streetillä!

 

Sunshine reggae

Ensimmäisiä kysymyksiä, joita tänään minulle esitettiin: miten nimeni kirjoitetaan, olenko ensi kertaa täällä ja osaanko keilata. Wait what? Kun tapasin apteekkarini perjantaina ensimmäisen kerran, hän heti kyseli haluaisinko liittyä heidän keilaustiimiinsä. Vihaan keilata. Tietenkin vihaan, koska olen siinä huono. Nyt ollessani töissä ensimmäistä päivää, kaikki kartoittivat samaa: olisiko minusta tähti sairaalan farmasian osaston keilaustiimiin? He kisaavat sairaalan osastojen välisestä mestaruudesta (he voittivat viimeksi, mutta tänä vuonna onkologia on johdossa, pirun syöpäläiset) ja tämä on suhteellisen ankaraa taistelua tapahtuen joka torstai. Harmikseni en keilaa, en voi sietää sitä, mutta lupasin meneväni cheerleaderiksi. Onhan se vain pakko nähdä, jos joku oikeasti suhtautuu intohimoisesti keilaukseen. Miksi minä aina löydän pelkkiä keilaajia? Miksei sairaala-apteekillamme ole esimerkiksi rugby-joukkuetta tai golf-tiistaita?

Mitä muuta tänään sitten tapahtui? Sen lisäksi, että apteekkarini Tom kiltisti printtasi minulle listan ihmisten nimistä (jotka ovat muuten suurimmaksi osaksi irlantilaisia, joten minulla ei ole minkään valtakunnan tietoa kuinka lausua niitä saatika yhdistää naamaa nimeen), hän myös totesi, että vaikka kuinka innokas olisinkaan niin hän suostuu vastaamaan vain kahteen kysymykseen päivässä. Tämä siksi, että minun on tärkeää täällä vähän mentalisoitua ja ”reflect”. Minua siis yritetään saada valmistautumaan sairaala-apteekkityöskentelyyn kuin olisin menossa nyrkkeilykehään. Ensimmäistä kertaa minua koitetaan hillitä ja annetaan tilaa mietiskelylle. Mietiskelyksi koko päivä sitten kaiken kaikkiaan menikin, koska meidän sairaalassa tee on aina etusijalla. 

Selitän vähän tätä teekulttuuria. Töihin mennään täällä joko puoli yhdeksään tai yhdeksään. Jo kymmeneltä koittaa ensimmäinen ”tea break”. Kun kysyin rennolta alta kulmien satiirisia laukauksia kertovalta pomoltani, kuinka pitkä on tällainen ”tea break”, vastaus kuului jotain tyyliin: Olet opiskelija, nauti siitä. Muilta työntekijöiltä kysyttäessä vastaukseksi saan, että jotain puolen tunnin luokkaa. Okei, selväpyy, mennään siis kanttiiniin turisemaan kaikki irkkuaksentilla jotain hurlingista (olin siis hieman pihalla). Ciara oli myös tuonut skonsseja kotoaan, joita sai syödä. Very Irish indeed. Lounasaika koittaa kello 13.00 ja se on kokonainen tunti yleensä. Saan sen kuulemma ilmaiseksi, pomo printtasi minulle lapun ja kanttiinin tätillä ei ollut mitään nokan koputtamista asiasta. Käy minulle. Okei, lounaasta vierähtää noin puolitoista tuntia. Tänään pääsin vihdoin työn makuun ja  tarkastelen paikallista lääketietojärjestelmää (se on kuin MEGA Pharmaca Fennica) ja minut tullaan huikkaamaan taas tea breakille. Seriously? Joojoo, nyt mennään. Mennään mennään. Kello neljältä palailtiin ja viideltä kotiin. Vaikka teestä pidänkin, niin tämä tuntuu jo aikamoiselta teemalta. Opin tästä ja kävin kämppisten kanssa (kaksi parikymppistä erittäin sympaattista irlantilaisneitoa) shoppaamassa kolme pakettia teetä kotiin harjoittelua varten – en aio jäädä teen juomisessakaan kakkoseksi. Jos kerta juodaan, niin juodaan sitten kunnolla. Teetä.

Joku saattaisi tässä vaiheessa kyseenalaistaa, että opinko mitään ensimmäisenä päivänäni? IHAN HEMMETISTI. Tuntuiko se siltä, että aivot kärventyvät ja että tietoa karkaisi koko ajan (jolta siis tuntui ensimmäisessä harjoittelussa suomalaisessa apteeksisa)? Ei yhtään. Eli siis yhden päivän empiirisen tutkimuksen jälkeen voin positiivisesti sanoa, että täkäläinen opiskelumenetelmä voittaa so far suomalaisen avoapteekkiharjoittelun 150-0. Vähän niinkö hurlingissa saa alamaalin, on se  kolmen pisteen arvoinen, kun taas ylämaali vain yhden. Tässä tapauksessa Suomi on ylämaali, koska se on pohjoisessa. Noo... okei, jouduin taas virran viemäksi.

Lopuksi, minun on pakko mainita kaikille teille piruilijoille: täällä on paistanut aurinko saapumisestani lähtien. Luultavasti tämä teksti kusee omaan nilkkaani ja huomenna sataa kaatamalla, mutta kehuskelen vielä kun voin. Mielettömiä maisemia ja mieletön ilma. Kaikki paikalliset ovat valittaneet taukoamatta vuodenajan kylmyyttä. Yritän muistuttaa, että olen toki Suomesta, jossa äitini kertoi juuri viime yönä olleen miinus viisitoista astetta. Tämä plus viisi ja aurinko ei kaiken kaikkiaan ole käsitykseni helvetistä. Paras tähän mennessä oli kämppikseni aito reaktio, mainitessani Suomen perinteisestä talvesta ja metrien lumikinoksista: ”OH MY GOD, I WOULD DIE!”. Kyllä vain, kuomaseni, ei herkkua minullekaan ole, mutta siellä meitä silti se viisi miljoonaa koittaa selvitä joka vuosi.

Nyt innolla toiseen päivään ja koitan keksiä oikein monimutkaisia ja kinkkisiä kysymyksiä Tomille, jotta sillä menee ainakin vartti niiden tiedon etsimiseen. Säästin nimittäin tänäänkin vaikeimmat hänelle, kun muut heittelin ilmaan muille farmasisteille.

Ihme ja kumma

Irlantiin olen päätynyt. Blogia on toivottu. Aluksi voisin kertoa itsestäni, että olen päämäärätön riskien ottaja, joka menee  aina aidan matalimmasta kohtaa yli, mutta on samalla hullun perfektionisti. Olen vihaaja, mutta rakastava. Enimmäkseen kuitenkin vihaaja. Pidän koirista enemmän kuin lapsista. Olen vilkas, mutta samalla myös jörö. Hymyilen usein ihan vain keljuillakseni. Olen vähän ääliö.

Opiskelen farmasiaa. Opiskelen proviisoriksi. Mikä se on? Se on lääkkeiden kaikenlaisen käytön asiantuntija ja ehkä tuleva apteekkari. Se on hienoin ammatti, mitä itse keksin saavuttomattomissa olevan lääkärin tutkinnon jälkeen. Rakastan alaani ja kaikkea siihen liittyvää. Innostun herkästi kaikesta lääkkeisiin liittyvästä ja oma alani onnekseni kiinnostaa minua ihan liikaa. Tämä ilmenee turhan uteliaana ihmisten lääkekaappien, annostusten ja muiden tutkimisena ja pienenä kotitohtorointina. 

Mistä tämä blogi kertoo? Aloitetaan nyt vaikka vaihtoon lähtemisestäni. Vietän seuraavat kolme kuukautta Irlannissa tehden tutkintoni toista pakollista harjoittelua. Takaisin Suomen Tampereelle isken kesäkuun alussa, paluulippua en ole toistaiseksi ostanut. Tykkään hypätä uusiin tilanteisiin aina parin vuoden välein ja taas oli tauon paikka ja tänne päädyin.

Miten päädyin Irlantiin? Koska kaikki menevät nykyään Australiaan (tylsää!) ja Hollanti/Sveitsi eivät ottaneet minua (koska ainakaan toistaiseksi en puhu saksaa/hollantia). Irlanti oli ihana vaihtoehto tosin ja ah, heti bussimatkalla alkoi päässä soida Emmerdalen tunnari, maisemat kun eivät ole täällä kovinkaan huonot. Irlanti myöskin tarjosi harjoitteluni kannalta mielenkiintoisimman ja hyödyllisimmän vaihtoehdon: kehittyneen sairaala-apteekin Suomeen verrattuna. Irlanti tarjoaa myös surffausta ja golffia, jotka molemmat ratsastuksen ohella kiinnostavat. Niin ja Primarkin vaatteet. Niin ja irkkuaksentin omaavat sarkastiset irkut.

Ja lisää vastauksia kysymyksiin:  Kyllä, olen ensi kertaa täällä ja kyllä, lähdin tänne yksin. Kyllä, haluan oppia lisää ja lisää ja kyllä on vastaukseni kaikkeen mitä minulta kysytään (”Do you want dessert?” YES ”Do you want to go to the beach?” YES “Are you enjoying yourself? “ YES). Tai no… ei ehkä ihan kaikkeen (“Are you a good bowler?” Well... Valehtelu ei vaan ole minua varten). Olen siis kyllä-naisia aika usein, riippuu tosin myös kysyjästä aika pitkälti. Kuitenkin, pakko todeta, että Yes, man –leffana oli huono ja en allekirjoita mitään The Secret –kirjassa kirjoitettua huuhaata, jotta ei tule sitten nokan koputtamista myöhemmin. Ajatuksenvirtani on yleensä menevämpää sorttia ja tervetuloa mukaan vuoristoradalle, jota edes oma pääni harvoin kestää.