The Aran Islands

Okei, Irlannista kulunut nyt reilu viikko. Aika palata ihanille Aranin saarille. Sinne olen halunnut siitä asti kun luin kirjan nimeltä An Aran Keening (by Andrew McNeillie, 2001, jos kiinnostaa). Kirja kertoo miehestä, joka vähän niinkuin hyppäsi 60-luvun Briteistä asumaan näille saarille vuodeksi ihan muuten vain. Tunsin suurta hengenheimolaisuutta tätä miestä miestä kohtaa ja koin, että näille saarille oli pakko päästä. Jännä etten usko mihinkään uskonnolliseen, mutta kuitenkin 60-luvun partajätkien luritelmat iskevät heti...

Noniin, oikein ketään työkavereistakaan ei ollut käynyt kyseistä maatilkkumeininkiä katsastamassa, joten vinkit olivat vähissä. Selvisi, että sinne pääseminen on mutkien takana. Päätin kuitenkin lähteä Corkista seikkailumielellä matkaan. Ensimmäinen ongelma: bussikuski ei tiennyt, missä vaihdan bussia. Ongelma selvisi ensimmäisellä stopilla, kun kysyin eraanlaiselta asemavastaavalta. ”Get into that, it’s going straight to Doolin and leaving now!” Okei, okei, Victor äkkiä olalle ja bussiin.Ongelma numero kaksi: ”Where in Doolin are you going to, dear?” kysyi naiskuski. Öööö… Satamaan? “Okey, I’ll take you there.” Problem once again solved. Bussimatkani päättyi niin, että viimeisen tunnin ajan olin ainut matkustaja ja kuski pyytää minua istumaan eteen, jotta voi selittää nähtävyyksiä ja maisemia samalla. Satama ei tainnut kuulua reittiin missään vaiheessa. Tällaista on vain Irlannissa!

En valehdellut edes.

Sitten lauttamatkaan. Kilpailutin kaksi lauttafirmaa ja koska toinen vaikutti kivemmalta puhelimessa, niin valkkasin sen. Virhe. Vaikkakin he olivat kivoja ja mukavia, niin lautat eivät menneet oikein minkään aikataulun mukaan. Ensimmäisellä kerralla hyvä, sillä olin myöhässä jopa bussikuskini apujen jälkeen, mutta kun kolmannellakin kerralla tunnin verran satamassa tapittaminen vähän kyrsi. Lautasta sanottakoon, että matkustin lähes aina Happy Hooker –nimisellä laivalla. Osuvaa kaiken kaikkiaan. We’re all happy hookers on the Happy Hooker...

Plassy wreck

Ensimmäiseksi saavuin Inisheerin saarelle. Aranin saariahan ovat siis Inisheer, Inishmaan ja Inishmoor. Suomennettuna irlannista siis Pikkusaari, Mediumsaari ja Isosaari. Pikkusaari oli pieni nimensä mukaan pieni ja valloittava. Pääsin heti pikkuiseen 250 ihmisen yhteiskuntaan sisälle. En tiedä miksi kaikki juttelivat minulle heti. Paikalliset olivat ihania, paitsi hostellin nainen ei osannut hymyillä. Luulen, että hän ei välttämättä ymmärtänyt minua, sillä irlanti oli hänen äidinkielensä. Kaikki paikalliset olivat hyvin uteliaita, että mikäs olen naisiani ja kuinka kauan heidän saarellaan olen. Yön yli vain ja ihan turistihommissa. Turisteja ei saarella yleensä käy kuin päiväseltään ja sitäkin vähemmän suomalaisia. Innoistuivat kovin tästä tuntemattomasta suomalaisesta tylleröstä. Hostellin huoneessani sain nukkua yksin. Nukuin yhtä hyvin kuin mökillä. Siis olin oikein hyöhensaarilla. (Got it, hehe?)

Arvatkaa vaan, pysyinkö poissa...

Mitä tein sitten autioituneella saarella? Minä vaeltelin. Siihen sai helposti upotettua päivän ja aamun, vaikka liikuin niin Easytonejen kuin Asicsienkin vietävänä (eli siis kävellen ja juosten – EasyToneilla kun ei saa juosta, höhö). Saarella oli jännä haaksirikkoutunut laivanretale, kunnollinen majakka, lukemattomia kiviaitauksia ja vanha kaivo. Mikäli olisin nähnyt vanhassa kaivossa ankeriaan, niin olisin saanut yliluonnollisia voimia, näin kertoo paikallinen legenda. Voin kertoa, ettei kaivossa näkynyt yhtään ankeriasta, mutta pari turistien heittämää viisisenttistä. 

Ei haitannut tosin odotella lauttaa tällaisella rannalla...

Pääsin lähtemään Inisheeriltä myöhässä ajatellusta aikataulustani, sillä lautta oli viisi tuntia myöhässä (pikkujuttu...), mutta se ei haitannut. Tranquility on oikea sana kuvaamaan Pikkusaaren tunnelmaa.

Inisheerilta matkustin Inishmoorille. Isolle saarelle. Kaikki Inisheerilla sanoivat, ettei reissu kannata, niin paljon on turisteja. Arvasin tämän jo etukäteen, mutta sanoin, että pakko se on nähtävä omin silmin. Vaihdos oli todella suuri saarelle päästyä. Kinukkeja, ranskalaisia, venäläisiä. What the heck? Vuokrasin pyörän ja lähdin pyöränvuokraajamiehen opastuksen ja hyvin suurpiirteisen kartan kanssa polkemaan. Poljin koko saaren, mutten tarkoituksella. Eksyin. Useamman kerran. Ketjut myös lähtivät. Siinä vaiheessa, kun pääsin takaisin hostellille oli kello jo yhdeksän ja minulla nälkä. (Löysin muuten Inishmoorilta täydellisen jäden: Draculan. Colanmakuisen mehujäänalla vadelmamehujää-, sitruunamehujää- ja lopulta vaniljakermajäätelökerros. Vei kaikki mielihalut kerralla ja näin ei tarvinnut miettiä haluaako oikeaa jädeä vai mehujäätä!) Plus olin palanut. Hummerin lailla palanut. Kaiketi tartuin punaisuudellani hostellissa majailevien poikien silmään ja he kutsuivat minut Erasmusporukkansa kanssa syömään ja juomaan ja pubiin. Perinteistä. Punoitin myöhemmin aivan muista syistä.

Miten selviänkin ilman unta niin mainiosti? Sillä taas heräsin ennen aamunkoittoa niin, että herätin jopa respan sedän udellessani miksei tule lämmintä vettä. Ylös, ulos ja pihalle. Tällä kertaa verhouduin burkhaan vaikka lämpötila oli Irlannille epätyypillisesti yli 25 astetta. Nähtävästi Irlannissakin voi tarvita auringosuojakertoimia... Kuitenkin, Inishmoor oli kiva, muttei niin kiva kuin Inisheer. Se oli turistimainen eikä niin aidon tuntuinen. Saari selvästi elää turismista ja hostellinkin vieressä oli paikallinen Hese: Supermacs. Pettymysten pettymys. Majakkakin oli huonompi kuin Pikkusaarella. Ainoastaan kalliot tekivät minuun vaikutuksen, mutta niistäkin olin nähnyt hienompia versioita (Cliffs of Moher, Slieve Liagh).

Tässä Inishmoor. See the difference?

Vertailussa majakat. Tässä Inisheer.

Matkani kulminoi kuitenkin paras kehu, mitä voi naiselle antaa. 

”You remind me of Audrey Hepburn. The way you talk.” 

”Like in Breakfast in Tiffany’s?” 

”Yeap.” 

Voi että. 

Hyvä oli päättää matka näin. Tippa linssissä Happy Hookerin kannella.

Turvallista matkaa me toivotamme näin

Onko aasi olo? Ihmiset on täällä kuulemma hankkineet ihan syntisesti aaseja ennen lamaa. Eihän niillä mitään tee, mutta niitä on kiva katsella.

Mitä tässäkö tämä nyt oli? Takaisin Suomeen?

Lentokentällä ollaan ja pihi puoleni teki näyttäytymisen ja varasin lennot Oslon kautta. Elikkä matkoihin menee noin 9 tuntia. Plus bussimatkat Helsingin päästä Tammerforssiin. Toisaalta, pidän lentokentistä. Ylihinnoiteltua vettä ja säpinää. Lentoemännät korkokengissä ja turistit vyölaukuissa. Mihinköhän tuo törkeen kuuma mies on menossa... Jaa, Japaniin, ei kiitos sitten. Japani on ärsyttävä maa. Sieltä tulee vain hyvää sushia, ylikohteliaita ihmisiä ja huonoja kännyköitä.

Ei huonompi pururata. Lenkillä Kilkennyn linnalla.

Nämä viimeiset pari viikkoa ovat kyllä olleet mahdollisimman hieno tapa päättää tämä seikkailun tynkä. Ensin loppui harjoittelu sairaalassa, saman tien saapui ystäväni Pertsa aka Margit aka Laura ja sain näyttää hullunkurisia paikallisia juttuja ensin Letterkennyssä ja myöhemmin Dublinissa. Hän myös rakastui. Ei miehiin (kuulemma puhuin totta sanoessani, että hyvät ja pitkät ovat oikeasti harvassa) vaan musiikkiin. Minäkin rupesin kaipaamaan Irlantia Pertsan mukana jo ennen lähtöäni. Miten voin jättää näin hienon maan? Kuitenkaan en ole ollut surullinen, vain hieman haikea. Jos haikealla mielelläni olisi tanssi, niin se menisi jotenkin niinkuin wienervalssi Anastasia-disneyleffan soittorasiamusan mukaan. Kyllä vain. Erittäin haikeaa.

Ainii, kävin myös katsomassa ensimmäisiä greyhound-juoksuja Corkissa. En lyönyt vetoa.

Pertsan kanssa kävimme vihdoin Guinness Storehousessa. Läpäisimme molemmat täydellisen tuopin kaatamisen oppitunnin. Juhlimme sitä ja Pertsan farmaseutin tutkintoa hotellimme alakerran yökerhossa. Emme liikaa, hyvin hillitysti. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun päädyn yökerhoon taksin sijasta pelkällä hissillä. Kätevää. Yökerho oli kuitenkin ruotsin laivan kuutoskansi: liian nuorta ja liian tuiskeessa. Maistelimme paikallisia juttuja. Ihanaa haahuilua. Ihana Pertsamo. Olen niin täynnä rakkautta Irlannissa, luultavasti Suomessa olen takaisin ilkeä itseni.

JEE! Ring of Kerryllä.

Kuitenkin, Pertsan lähdettyä lähdin hillumaan muualle. Ennen hänen lähtöään kumpikaan ei meistä oikein tiennyt, että mihin menen. Mysteeri selvisi edellisenä iltana, kun päädyin, että Kilkennyyn vie tieni. Kävelin bussiasemalle rinkkani kanssa. Rinkan kanssa meillä on yhteistyö toiminut oikein hyvin, vaikkei sen esteettinen näkö minua miellytäkään. Miksei Korssin Mikke voisi suunnitella överihienoa ja överikallista rinkkaa? Miksi rinkat ovat aina liian sporttisen näköisiä? Miksei Annika ole lainkaan sporttisen näköinen? Kuitenkin... rinkkani Victor ja minä menimme sitten Kilkennyyn. Bussissa jo tutustuin kanadalaiseen tytöntylleröön, 20 wee ja koko maailma edessä. Hän oli niin herttainen, päädyimme illalla päivälliselle yksittäisten omien kiertelyjemme jälkeen ja sieltä pubiin. Nykyään hienointa pubeissa on, että trad musasession aikana minä tiedän, mitä luritelmia pyydän. Minulla on omat biisini. Hieno tunne.Kuvittelin olevani niin paljon irlantilaisempi kuin viime viikolla tänne saapunut känädäläinen.

Kilkennylle annoin siis päivän ja yön ja aamulla hyppäsin jälleen bussiin. Cork city, alright! Pari yötä siellä riitti. Päädyin uusien tuttavuuksien (arvaatteko jo mitä maita tällä tytöllä on aina messissä: no ruotsalaisia ja irlantilaisia tietenkin) kanssa maistelemaan tummia oluita Stout Festeille. Minusta on tullut viskin lisäksi myös tumman oluen, stoutin, ystävä. Joissain niistä on jopa suklaan vivahteita, jotkut taas ovat ihan kuin äidin tekemä kotikalja jouluna. Guinness on vain klassikko. Lounaan veroinen juoma, nimittäin kaksi illassa riittää. Yhtenä iltana päädyin taas myös irish coffeen piiriin. Ei riittänyt edes late barien (täällä on erikseen baareja, jotka ovat auki noin yhteen eli early bars ja toiset noin kahteen-puoli kolmeen eli late barit ja sitten klubit noin puoli neljään asti) aukioloajat ja turisin kaduilla ja hostellien huoneessa loppuyön. Yksi pojista oli urologi. Keskustelimme, että miten hän päätyi kaikista spesialiteeteista urologiksi. En muista vastausta, mutta muistan, että hän yleensä katkaisee yhden peniksen vuodessa ja loppuosa potilaista on eturauhaongelmaisia ja munuaiskivellisiä.

Ladies View

Torch waterfall.

Corkista otin myös Ring of Kerry –kiertoajelun. Paddy wagon tours tarjosi sitä ainoana ja halpaan hintaan Corkista käsin. Kerrottakoon, että olen vältellyt kyseisiä toureja ajatellessani, että ne ovat vain tyhmiä turisteja varten. Itse olen fiksu turisti ja vaadin faktatietoja, mikäli matkasta maksan. Olin oikeassa aivottomien turistien ja non-informatiivisen oppaan suhteen ja vietin siis 13 tunnin kiertoajelun vyölaukkujengiamerikkalaisten ja Ricky Martinia laulavien espanjalaisten kanssa samassa bussissa. (Onko Ricky Martin muuten vielä hengissä?) Minä ja neutraalimmat saksalaiset kirosimme molemmat, koska niin spaniardeilla kuin jenkeillä on ongelmia myös aikatauluissa pysymisessä. Ja Ring of Kerry oli must, koska lupasin Pomolle näkeväni sen. Kuitenkin... Pakko sanoa. Nyt on tullut nähtyä jo niin paljon irlantilaisia maisemia, että ellei ole todella mieletöntä niin minun ripseni eivät räpsähdä. Kalliot ovat kallioita. Kukkulat ovat kukkuloita. Tässä tourilla kohokohta oli Killarneyn kansallispuisto. Miksi? Vihdoin niitä peuroja! Kyllä! Mielettömästi peuroja! Suomessa ei villielämän metsästys ole koskaan ollut näin haastavaa. Okei, paikassa oli myös maalaukselta näyttävä Ladies View ja vesiputous. Amerikkalaiset eivät jaksaneet kävellä vesiputoukselle. Me saksalaisten kanssa huokailimme niin ihastuksesta putoukselle kuin amerikkalaisten yksinkertaisuudelle. Tourin jälkeen, no, pubiin...

Ja pubista lähes suoraan viimeiseen etappiin, lähes pyhiinvaelluskohteeksi minulle muodostuneeksi Aranin saarille. Stay tuned, tämä tarvitsee arvoisensa kertomuksen.

"I SEE DEER, TAKE A PICTURE!"