En lugn helg

Vigelandin puisto

Minunhan piti palata taidepläjäyksen kanssa. Nyt huvitti kirjoittaa muttei taiteesta, joten laitan vain kuvia ja kuvateksteihin arvioitani. Voin kirjoittaa jostain kaikille tutummasta: väsymyksestä. Tuli pieni kisaväsymys tuossa viime viikolla (eli siis viikolla 39, det här kommer ut jättesent) ja torstai meni vähän harakoille. Muuten olen jaksanut olla aktiivinen normaaliin tapaan. Viikonlopuksi vain ei ilmaantunut mitään jännää. Perjantaina painuin petiin kymmenen maissa. MITÄ EI AW:TÄ?! No ei, enkä edes jaksanut kaivata. Alkaa nämä 5.45 herätykset vähän väsyttää loppuviikosta. Heräsin keskellä yötä syömään ja heräsin taas kymmeneltä. NONIIN!



 

Vigelandin puistossa oli patsaita. Sitä kutsutaan myös Patsaspuistoksi, eikä syyttä. Tämä kyseinen installaatio oli suhteellisen mykistyttävä.

Lauantaina haahuilin. Ja tein jotain, mitä jokaisen ihmisen tulisi tehdä ja vielä hyödyntää myös. Hankin paikallisen kirjastokortin. Se on ilmaista, se on sivistävää ja se on ennen kaikkea aivan fantastisen hauskaa. Rakastan kirjastojen tuoksua. Ja tässä kotikadulla sijaitseva Göteborgin biblioteekki on ehkä uudenlainen lisä kirjastovalikoimaani. (Minullahan on 6 kirjastokorttia jo valmiiksi...) Modernein ikinä näkemäni. Se on kuin NK:n kauppakeskus - niin houkuttelevan valkopintaisesti somistettu, niin sokkeloisen epäselvä ja niin miellyttävän puhtaan tuoksuinen. Mutta, siellä on vanhojen kirjastojen tapaan tikkaita, joille kiivetä!! Oikeasti!! Pala onnellisuutta piilee kirjastohengailussa. Neljä kerrosta, joista toisessa sijaitsee täydellinen kahvila Avenyllä kävelevien ihmisten kyttäilyyn. Sieltä saa myös keittoa (ei omenoita), mikä on okei, sillä pidän keitostakin. Varsinkin tomaattikeitosta.



Itse en ole iso patsaiden ystävä, mutta kun niitä oli niin paljon, aloin tykästyä. Paljon nähtävää ja kun niitä kierteli oli merkitysmaailma aika synkkä. Perheläheinen, mutta samalla jokaisen perheen ongelmia käsittelevä.

Sunnuntaina katsoin tyytyväisenä, levänneenä ja tasapainoisena kirjastosta lainattuja David Attenborough- luontodokumentteja. Koitin tehdä koulutehtäviä (yliopistossa varmaa kauhisteltaisiin termiä "koulutehtävät"), mutta sen sijaan annoin Kevinille vinkkejä, mikä olisi mielestäni paras Tinder-avaus (kyseessä on siis deittiapp). Googlettelimme asiaa, ja minun mielestä mitä originellimpi, sitä parempi. No, sain Kevinin vaihtamaan normaalin "Hey, how are you?" - replansa "I'm having porridge this morning, what about you?"-vaihtoehtoon. Kuitenkaan vastauksia tytöiltä ei tullut ja syytökset lankesivat minuun... 




Rodinin The Thinker. Näyttääkö tutulta? Ei ollut mielestäni häävi, tähänkin asiaan olisi tosin voitu vaikuttaa patsaan sijoittamisella toisin. Nyt se oli keskellä hienompia maalauksia Monet'lta. Muutenkaan veistos ei sykähdyttänyt niin tekniikaltaan kuin muulta symboliikaltaan (jota ei mielestäni ollut)...

Myöhemmin illalla kokkasimme kämppisten kanssa kokonaisen kanan. Olen halunnut tehdä niin jo kauan. Se tuntui väärältä. Vielä sitä turkasen kanaa pestessäkin, se tuntui väärältä. Se tuntui lähes lemmikkikanan teurastamiselta. Liukkaalta, kylmältä (oli pakastettu pulu nimittäin) ja hyvin kuolleelta ja karvattomalta. Ei miellyttävää. Mutta, koska minussa on vähän murhaajaa, oli paistopuuha sitten taas hyvin jännä! Tungin kanan sisään Jamie Oliverin ohjeiden mukaan sitruunan, pari oksaa timjamia ja rutkasti valkosipulia. Ja sitten tuijoteltiin uunia kuin mastercheffit konsanaan. Tuijoteltiin oikein porukalla melkein toista tuntia ja tuoksu vain mykisti. Det ska vara så svingött! Lopputulos: för gött! Puhuimme mahdollisesta kananpaistoperinteen aloittamisesta. Sunday roast. Maku oli niin mehevän pyöreän täyteläinen, ettei soosiakaan tarvittu. Ah.



Munchin Self-portrait with cigarette. Tässäkin oli mielestäni paljon hienompi tunnelma kuin The Screamissa!



Tästä en muistanut ottaa tekijää ylös. Oli sijoitettu kokonaan pimeään huoneeseen, pelkkä spottivalaisin sitä esittämässä. Mielestäni hyvin miellyttävä maalaus. Tyttö on kuin kaipausta ja odotusta täynnä, mutta samaan aikaan onnellisen ja paikkaansa tyytyväisen näköinen. Viitan värit kertovat mielestäni myös synkkyyden yhdistämisestä optimisuuteen.



Näitä Olav Kristoffer Jenssenin turkoosin iloista abstrakttiutta välittäviä teoksia oli Modernin taiteen museossa useita. Annikan olkkariin ehdoton valinta! Maalauksessa oli kolmiulotteista tuntumaa ja kerroksellisuutta. Värit ovat mukaansa vetäviä ja katseen kiinnittäviä.



Napangardin Sandhills olisi myös tervetullut unelmien kotiini. Simppeliä jatkuvuutta.



Modernissa taiteessa pelattiin tälläkin kertaa koolla ja väreillä, jossei muulla. Ei tosin mitään valittamista, molemmat tuovat teoksiin paljon ihasteltavaa ja mietittävää. Kun osallistuin vielä norjan kieliselle kierrokselle (kyllä, ja ymmärsin ihan hyvinkin vielä!) niin sain NIIN paljon enemmän näyttelystä irti. Muussa tapauksessa olisi teosten pureksiminen yksikseen ollut ehkä ikuista purukumia.