Balansberoende

Kysyin yhdeltä deittaamaltani pojalta, että mistä ruumiinosastaan hän pitää eniten. Vaikka monet pojat olisivat ehkä sanoneet jotain vyön alapuolelle viittaavaa, tämä poika sanoi kysymystäni tyhmäksi. ”Kasvoistani tietenkin. Kroppahan voi olla mitä vain päivästä riippuen.” Tämä sai minut ajattelemaan paljon, miten me naiset otamme yleensä yhden inhokkiruumiinosan ja keskitymme monesti vain siihen. Katselemme peilistä, että jassoo, tuossa on tuo muhkura mitä olen kaksikymmentä vuotta tuijottanut ja vihannut. Aina peiliin katsoessa kiinnittyy katse johonkin, mitä on vaikea hyväksyä. Se voi vaihdella päivittäin, elämänkausittain tai pysyä pitkälti samana. Tämän kekseliään miehen idea, että sinun kroppasi on aina mukanasi – sen kanssa täytyy olla sujut. Sille täytyy antaa armoa vaihtelulle erinäisten ulkoisten ja sisäisten muutosten mukaan. Kasvot on pysyvät, personaasi juuri passelit ja itseluottamuksen talon pilaarit. Basically.

Itse olen syksyn kamppaillut erinäisten ristiriitaisten tunteiden kanssa oman kropan suhteen. Sen jälkeen, kun olen kokenut parantuneeni kaikesta syömisteen liittyvästä häslingistä ja omannut rennon, sallivan linjan, olen ottanut kroppani lähinnä vain instrumenttina. Pyrin kuuntelemaan itseäni, tarpeitani ja halujani. Korean reissulla ja syksyllä se oli aika pitkälti makean perään. Ja tämä näkyi – noh – perässä. Pyrstöni oli kuin Arielilla, mutta mahani ei sallinut moisia simpukkabikinejä. Vaikka muutos ei ollut radikaali, oli se tunteena äärimmäisen epämiellyttävä. Halusin olla tyytyväinen, mitä en sillä hetkellä ollut. Tämä balanssi riittämättömyyden ja hyväksynnän välillä on välillä raskasta. Itsensä rakastaminen tuntuu hyvin vaikealta välillä. Jopa minulle, joka tuntee olevansa itseluoton ja itsetuntemuksien kanssa vahvoilla. Vahvoilla sen suhteen, mitä haluan ja varsinkin mitä en halua. Oli kyseessä päivällinen, treeni, tiettyjen ihmisten läsnäolo tai omat tunteet – teen yleensä juuri niin kuin haluan. Riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne ei ole minulle hyväksyttävää. Nämä ajatukset ainakin itsellä on hyvin paljon kytköksissä kaikkiin muihin elämänosa-alueisiin. Klassisesti: liikunnan, ruuan, työn ja sosiaalisten suhteiden tasapainoa. Syksyllä olen havainnut, että olen ollut osa piirejä, joista en pidä. Olen syönyt asioita, jotka eivät saa minua voimaan hyvin. Olen tehnyt työtä, jossa koin oman paikkani hakemisen lumipyryiseksi suunnistamiseksi. Mihin tämä kaikki johti? Ei huvittanut liikkua, mikä vain pahensi asioita. 

Näiden ajatusten lisäksi olen kerännyt harteilleni aikamoisen maailmantuskan. Ja johtuneeko ruotsalaiseen tapaan pitkistä kokousistunnoista vai tästä, mutta hartiani ovat olleet hyvin jumissa. Mikä ihmeen maailmantuska? Tuska sinusta, tuska minusta, tuska hänestä. Tuska, että minun tekoni, valintani ja tekemäni asiat koskettavat kaikkia ympärilläni. Minä, normaalisti hyvä ja jouheva päätöksentekijä, en ole saanut päätöksiäni lukkoon. Raivostuttava tunne. Koin maailmantuskaa lihan syömisestä, koin tuskaa ystävien puolesta, jotka taas kokivat tuskaa merkityksettömistä asioista. Mitä itse luokittelisin merkityksettömäksi? Asu pikkujouluihin, glögi-illan päivämäärän päättäminen, ravintolan töykeä asiakaspalvelu, junan myöhästyminen, huono sää. Kaikki nämä asiat, ovat sellaisia, jotka ovat joko merkitykseltään helposti ratkaistavissa tai olan kohautuksella selvitettävissä. Asioita, joiden vaikutus elämään on joko aika pientä tai johon ei pysty vaikuttamaan laisinkaan. Lisäksi tämä kaikki johti siihen, että oikeiden extraongelmien tuleminen sai minut lähinnä vain käpertymään omaan kuoreeni, lohduttautuen omaan piittaamattomuuteeni ja äristen ihmisille mielipiteitä, jotka eivät edes olleet omiani.

Jossain vaiheessa havahduin siihen, etten siedä puhua kenellekään töissä, kotona tai jopa kassajonossa olevat toiset ihmiset ärsyttivät. He olivat tielläni, kun minä olin tekemässä parempaa maailmaa. ”Tässä on kiire ihmiset – minä olen tärkeämpi sinä ja minä teen kaikesta paremman, mikäli sinä vaan voisit latoa klementiinisi siihen hihnalle nopeammin!” Tämä ei kuulu minun arvoihini, minä en ole tällainen, minä en halua olla tällainen. Kuin taikaiskusta minä sain duunissa epiphanyn – tekemäni työ ja omat projektini ovat merkityksellisiä, tieteellisiä ja tärkeitä yritykselle, osastolle ja minulle itselleni. Vaikka en paina tabletteja ja ole labrassa kuutta tuntia kahdeksasta, ei se tarkoita, ettenkö saisi tähän maailmaan hienoja tuloksia. Tämän oivalluksen lisäksi puolitoista tuntia mentoorini kanssa, muutama ilta niiden ihanien ystävien kanssa ja matkapäätös Sevillaan matkustamisesta tammikuussa muuttivat muutosten marraskuuni jumalalliseksi joulukuuksi. Horjunut tasapaino löytyi takaisin. Ajattelen selkeämmin, saan aikataulutettuani päiväni paremmin loputtoman haahuilun jälkeen ja näen taas, miten päätökseni selkiytyvät. Tämä on johtanut siihen, että hymyilen matkalla töihin, hymyilen juostessa ja hymyilen, kun tapaan ihmisiä. Olen takaisin Annikan omassa ihmemaassa – loputtomassa ihmeiden valloittamassa, fantastisen luottavaisessa ja pilvettömien taivaiden ihmemaassa. Minä näytän juuri siltä minun pitäisikin, minä pidän itsestäni ja minä voin onnistua kaikissa haaveissani. Mikä tässä on parasta: kaikilla on mahdollisuus samaan tunteeseen. Pitää vain löytää se oman elämän tasapaino.