Tankeflöde

Granada, Spain - talot yhtä hyvässä mallissa kuin Annikan ajatukset

Enpäs ole taaskaan kirjotellut. Tai olenpas. Mutta en tänne. Olen kirjoitellut haja-ajatuksia, tavoitteita, muistilappuja, työraportteja, muistiinpanoja, tinderviestejä, ristikoita. Olen raapustellut kortteja, laittanut reseptejä kirjaan ja yrittänyt muistaa viestitellä äidillekin takaisin. Kirjoittaminen on niin äärimmäisen tyydyttävää hommaa. Silloin kuin sanat löytyvät.

Minun sanani löytyvät yleensä liikunnan jälkeen. Taaskin höyryän keittiönpöydän ääressä, kun ajattelin juoksemisen olevan polkupyörällä polkemista helpompaa vastatuulessa ja kaatosateessa. Kyllä, siinä on logiikkaa! Ja magiaa varsinkin! Juoksin siis töistä kotiin, mutta vedin parin mutkan kautta niin, että kuuntelin koko Alex och Sigge –jakson. En suorittamisen takia, vaan fiiliksen! Fiiliksen, joka on mukaansa vetävä, että se sai minut hymähtelemään ja toivomaan, että voisin kommentoida jollekin.  Ajattelin soittavani ystävälle Suomeen, mutten tehnyt sitä. 

Olen viime aikoina miettinyt tulevaisuutta, mutten tehnyt yhtäkään päätöstä sen suhteen. Tai juuu olenpas, mutta olen myös elänyt kuten juuri minä tykkään elää – haahuillen. Mihin se on johtanut? Olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, olen oppinut enemmän kuin pitkään aikaan, olen hikoillut enemmän kuin pitkään aikaan. Olen hymyillyt, syönyt ja rauhoittunut. Onko onnellisuus tosiaan näin helppoa? Muistan elämän alamäessä muutama vuosi takaperin ajatelleeni, että voi kun olisi vain lämmin ja voisi vain syödä itsensä kylläiseksi. Sanoin tämän ääneen ja joku sanoi minulle, että miksei se olisi mahdollista? Tätä filosofiaa toteutan nykyään aina. Siten saan elämääni enemmän hyviä hetkiä. Hyviä hetkiä, joista kehittää muistoja. Muistan tunteita hyvin vahvasti – epätoivoa ja surua, piittaamattomuutta ja rauhattomuutta, riemua ja tyytyväisyyttä. Vihan tunne on hyvin läsnä itselläni ulospäin muttei muistijälkenä suhteellisen heikko. Miksi näin? Surun tunne taas itseltäni näkyy ulospäin varmaan harvoiten, vaikka tunteena se voi on yleensä hyvin vahva ja jättää myös vahvan muistojäljen. Tällaisten asioiden pohdiskelu vie minut niin Inside out –animaatioelokuvaan... 

Olen kyllä niin ajatuksen kauniin virran armoilla! Alan asiaankuulumattomassa möötissä suunnittelemaan jatkoa toiseen tutkimukseen mielessäni. Lenkillä päätänkin juosta katsomaan asuinaluetta, jossa kaveri asuu vaikka se lenkki levähtää puolituntisesta puolitoistatuntiseksi. Ravintolassa alan tilaamaan yhtä annosta, mutta vaihdan samalla annoksen toiseen.  Sanokaa tätä vaikka ’the forceksi’, mutta intuition seuraamisessa on järkeä. Aina ajatukseni eivät ole loogisia eivätkä johda pelkästään positiiviseen outcomeen, mutta pääasiassa että vievät johonkin. 

Seuraavaksi toivon, että ajatukseni vievät minut Manchesteriin. En usko toiveiden, unelmien ja tavoitteiden pitämisen salassa palvelevan kenenkään itsetuntoa. Itse sanon aina moisia ääneen ja sanon ne lujaa. Sanon, vaikka kukaan ei uskoisi todeksi. Sanon, vaikka kukaan ei haluaisi uskoa mahdolliseksi. Sanon, jotta luon itselleni kuvan, että pystyn. Siten minä pääsin aikoinani proviisoriksi, siten minä menin aikoinani Irlantiin, siten minä  saavuin Ruotsiin ja siten minä ajattelin päätyä Manchesteriin. Olen sanonut, että se on ehkä varmaa. Onpahan sanottu ja onpahan sinällään vielä oma häntä turvassa. Manchester siis! Kohti onkologiaa! Koska minä sanon omia tavoitteitani, halujani ja unelmiani niin kovaa ääneen, toivoisin muiden tekevän samaa. Tätä kuitenkin harvoin tapahtuu. Tämän vuoksi ymmärrän, että ihmiset pitävät minua joko hyvin kunnianhimoisena, äärimmäisen egoistisena tai vain puhtaasti ärsyttävänä. Kaiken tämän jälkeen täytynee sanoa, että tavoitteet tälle vuodella ovat vielä tosin hakusessa. Palataan aiheeseen. Ehkä täällä, ehkä ihan puhtaasti Annikan omassa harmaassa kirjassa tai arkipäiväisissä keskusteluissa.