Mitä, viikko meni jo!
Viime viikko oli mahtava. Tuntuu, että toistan itseäni.
Mutta se oli!
Töissä pääsin konsultoimaan potilaita paljon ja arvioin
monia lääkityskortteja. Täällä on vain erilainen tapa oppia, joka toimii
minulla hirvittävän hyvin. Ainut asia, mitä olen nyt ruvennut miettimään on,
etten kyllä tiedä välttämättä monenkaan suomalaisen valmisteen kauppanimeä
takaisin Suomeen tullessa. Väliäkö tuolla, kaikilla valmisteilla kun on
kuitenkin geneeriset vastineet. Tällä viikolla odotan innolla mm. vierailua to
the dark side eli onkologiavalmisteiden valmistukseen. Syöpäääää, täältä
tullaaan, I’m going to cure u!
Mitä muuta sitten keksin ”töiden” (eli farmasistisen
roolipelini) lisäksi. No, kävin tavalliseen tapaan leffassa ja Penney’sillä ja
kahvittelemassa ja sellaista. Mutta kaiken tällaisen lisäksi kävin myös
ampumassa! Kyllä vain, sairaalan oma pikkuklubi järkkäsi haulikolla ampumista
yhtenä iltana. Mukana oli myös opastusta jousiammuntaan. Mutta koska Robin Hood
oli nössö ja antoi vain rahaa köyhille ja Legolaksella on oudot korvat ja ruma
tukka niin en kokenut jousiammuntaa kovinkaan houkuttelevana. Haulikolla
ampuminen sitten taas... No, täytyy sanoa, että taisin löytää juuri lajini!
Mikä onkaan hauskempaa kuin huutaa ”PULL!” , tähdätä ja KABOOM! Haluatteko muuten
kuulla mitä yksi työtoverini sanoi, kun kerroin meneväni ampumaan. ”Annika, you
know you said you often act before you think. Well, when you’re holding a gun, THINK before
you act!”
 |
| Opettajasta tuli jostain syystä ihan Topi&Tessu mieleen. Kivaa olisi pikku-Topia vähän läjäyttää... (Eikä.) |
Ryhmässämme oli noin 10 miestä ja kaksi naista lisäkseni.
Koitin pitää suuni supussa, pään kylmänä ja innostukseni sisäänpäin vedettynä.
Silti sain osakseni vähän katseita, kun saavuin paikalle käsilaukku olalla, höyheniä tukassa ja
kynsilakat ojennuksessa. Jotkut olivat aluksi jopa irvailemassa: ”höhö, you might
break a nail by doing this” Höhö, kohta nähdään. Ja onnekseni, minulla oli joko
onnea tai talenttia matkassa. Koskaan en ole asetta edes olkapäätä vasten
asettanut ja silti osuin heti ensimmäiseen savikiekkooni (englanniksi clay
pigeon, joka kuulostaa paljon hauskemmalta). Tähtäsin, huusin ja ammuin.
Ensimmäinen kysymykseni: ”Where did it land?” Miehet naureskelivat, että näinkö
sen muka tippuvan. Ei,
itseasiassa ei mitään havaintoa. ”That would be because you smashed it.” NOONIIIN,
kenes kynnet nyt muka lohkeaa! Onneani jatkui hyvinkin pitkälle iltaan ja parin
tunnin savipulujen mätkimisen jälkeen oli toinen opettajista jo sanomassa, että
vähällä treenaamisella minusta saisi nopean hyvän kisaajan. Ja tämä patu on
sentään valmentanut Irlannin olympiajoukkuetta.
Eli tarinan opetus, ihmiset: Ennakkoluulot ei kannata. Ja ei, en
lentänyt taaksepäin enkä saanut yhtäkään mustelmaa – opettaja selitti, että se
johtuu yleensä ihan väärästä tekniikasta. Että siitäs saatte.
Tiedättekö oikean syyn miksen pitänyt jousiammunnasta?
Olin siinä toivottoman huono. Pirun Robin Hood.
 |
Mitä muuta arkipäiviini kuului? Kävin hieman kävelyllä.
Tällä kertaa klubi meni Ardsin metikköön ja rannalle. Ah, tämä oli lempparini
tähän asti. Vaikka satoi vettä. Vaakatasossa. (Olin varautunut leopardikuvoisella
sadeviitalla, 10 pointsia Retulle lainasta). Irlantilaiset ovat niin fiksuja
muutenkin. Ne nimittäin osaavat suunnitella parin tunnin mittaisen kävelyn
siten, että puolessa välissä on pisulitauko. JES, sen aika tuli juuri
ajatellessani kuolevani rannalla tapahtuvan loppukävelyn aikana. Aaltojen
kohina saa aivot nimittäin oikein ajattelemaan rakon kautta. Huh. Nätin kävelyn
jälkeen auringonlaskuineen kaikkineen oli taas teetä ja voikkareita luvassa
iltapalaksi. Sain meheviä munaleipiä kotiin vietäväksi asti.
Palataan viikonloppuun myöhemmin. Nyt kutsuu petihommat. Ei
siinä mielessä. Romaanimielessä. Eikä kyseessä ole sellainen romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti