| Gerard Butler. Tyypillinen irkku. |
Ajattelin kertoa teille vähän irlantilaisten hienoista
puolista.
First things first. Huumorintaju. Irlantilaiset ovat
sarkasmin kiistattomia keisareita tai
ritareita ainakin. Onneksi en ole itsekään mikään noviisi, mitä tulee huumorin
pimeään puoleen. Mitä mustempaa, sitä parempaa. Kuivakin kelpaa. Onneksi saanut
opetusta sarkasmin alalla aikaisemmin, nimittäin oma Amerikan perheeni suoltaa
kilttejä ilkeyksiä päivästä toiseen. Suomalainen perheeni ei oikein sarkasmia
sitten taas ymmärrä. Ei pahalla. Ehkä tekin joskus opitte. Kuitenkin, kun
jenkit laimentavat kaikki ilkeimmät ja parhaat laininsa sanomalla ”Just
kidding!” niin irlantilaiset eivät pilaa heittojaan sillä. Kaikki sanotaan
totisella naamalla ja tositarkoituksella. Juuri niin kuin pitääkin. Täällä kukaan ei ole kutsunut minua murhaajaksi. Aitous on Irlannissa valttia.
Mahtavaa irkuissa on myös kohteliaisuus ja huomaavaisuus.
Aina lähestyessämme kanttiinia kaikki
kyselevät toisiltaan: ”You want tea? Do you want coffee? Want are you having?” Ja yksi tarjoaa. Kaikki
vuorollaan, eikä kukaan ole sanomassa perään:
”Oot muuten sitten euro viiskyt velkaa”. Tekee elämästä huomattavasti
hauskempaa ja helpompaa. Taukohuoneessakin (tai teehuone täällä, tietenkin) on
lähes päivittäin jotain hyvyyksiä ilman, että kukaan ottaa krediittiä asiasta. Selfpraise
is no-praise. Oikein hyvät pullat huomataan kyllä joka kerta. Huonoista ei kohkata
vaan syödään pois silti. Suomalaiset haluavat aina jotenkin korostaa, mikäli
ovat tehneet jotain epäitsekästä tai muusta poikkeavaa. Suomalaiset muikkelit kirjoittavat
menestyksensä hedelmistä (kuntosalilla käymisestä, siivoamisesta tai tenteistä)
päivittäin naamakirjan syövereihin ja kohkaavat asiasta puolet iltapäivästä,
mutta täällä lähinnä todetaan sivulauseessa: ” Yeah I did a 10K race last
weekend. Was good.” Arvostusta täällä on kuitenkin jokaista varten, oli eilen
imuroinut tai ei.
Arkielämässä on kiva aina
edes esittää, että tunnetaan. Ensimmäisestä päivästäni lähtien, minua on
tervehtinyt jokainen lääkäri, sairaanhoitaja tai vahtimestari jotenkin
sairaalassa. Yleensä ihmiset tokaisevat ”Hey, howreya”. I’m not so bad,
yourself? Suomessa kävellään nenä joko maata tai kattoa kohti ja se määrittää
lähinnä koko ensivaikutelmasi (ujo/pöyhkeilijä). Nykyään saan jopa rupatella sairaalan
käytävillä, riittää kun ihmiset ovat nähneet minut esimerkiksi
sairaala-apteekissa piipahtaessaan. Osastolla käydessämme saatamme viettää
puolet ajasta lääkäreiden ja muiden henkilökuntalaisten kanssa turisten.
Varsinkin jos menen pomoni kanssa, hänhän tuntee kaikki. Täällä ei kukaan hauku
perään, ettei työajalla saa sosiaalisoitua. Kaikki tietävät, miten hyvää se
tekee koko työilmapiirillekin. Hyvää tarinaa ei tule koskaan keskeyttää.
Kaikilla on aina aikaa yhdelle tarinalle. Ja kuulumisten kyselemiselle. Ja
perheen kuulumisten kyselemiselle.
Yöelämässä minglailukin on irlantilaisseurassa hauskempaa. Chatty-kulttuuri
näkyy sielläkin. Rakastan jokaista käymääni randomkeskustelua. Ne johtavat
yleensä ihmeellisille reiteille. Kuten viime viikonloppuna päädyin
tequilarinkiin irkkupoikien kanssa, koska he äkkäsivät minut juomasta vettä.
Keskustelin myös IRA:n tuottamasta irlantilaismusiikista nelikymppisen
herrasmiehen kanssa ja sain ilmaisen tuopin lisäksi pyöritystä pubimusiikin
tahtiin. Lupasin myös pusun yhdelle pojalle, mikäli hän löytää ystäväni ennen
minua (vaihdoin baaria ennen kuin moista pääsi tapahtumaan, älä huoli äiti).
Mistä sitten jutella, mikäli small-talk ja sarkasmi ovat molemmat aivan uutta
tietoa. Irlannissa ensinnäkin joku toinen aloittaa yleensä keskustelun, mutta jossei
niin kaksi asiaa toimii täällä aina: sää ja talous. Amerikoissa nuo kaksi asiaa
ovat eri ammatit ja liikenne (So what do you do for living? The traffic was a nightmare this morning).
Suomessa... Niin no. Suomessa ei puhuta. Ainakaan tuntemattomille.
Ainakaan small-talkkia.Valittaa voi. Mistä tahansa.
Mitäs muuta. No toki, täällä löytyy myrtsejä ihmisiä siinä
missä Suomessakin, mutta niillekin voi nauraa. Tai ainakin minä hihitän ja
toivon, että se tarttuu. Ainiin ja jos jokaiselle irlantilaisella on tarina
kerrottavana, niin jokainen myös tykkää laulaa. Ja osaa soittaa jotain
tyypillisimmistä irkkusoittimista (viulu, tin whistle eli ööö nokkahuilu tai
muut oudot värkit). Minulle on alettu laulaa niin kesken turistikierroksen kuin
kaverin kotonakin. Mahtavaa, samalla myös suomalaista hirveästi hämmentävää.
”You’re such a happy little
girl”, sanoi työkaverini eilen. Why wouldn’t I be, I’m in Ireland and I love it!
Ja okei nyt kaikille, pieni treat. Näin meidän talossa hengaillaan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti