You're a wee happy doll

Kuinka kauan Annika pysyy hereillä yhdellä kahvikupilla? 24 tuntia and still counting. Yeap, tai no, yritin tuossa kahdeksan jälkeen (mielenkiintoisten keskustelun jälkeen, jotka koskivat esim. mitä tapahtuisi Batmanin ja Ironmanin välisessä tappelussa?) nukkua, mutta koska herään automaattisesti yleensä viimeistään kymmenen maissa, niin piehtaroituani jonkin aikaa luovutin. Ei näy nukku-mattia. Huomisesta työpäivästä voi tulla hysteerisen mielenkiintoinen, sillä en ole myöskään hyvä ottamaan päiväunia. No napping time for Annika. No, onneksi eilinen ilta oli sen arvoinen. Tapasin mm. pojan jolla on ollut syöpä – my perfect match! (Joku voisi sanoa tuohon, that’s just terrible Annika, mutta ei, en tuntenut sääliä, tunsin vetovoimaa.)

Murals

Sain eilen myös teksti(seksi hehe)viestin  yhdeltä paikallisista kaiffareista ”So what madness have you come up today?” Toisin sanoen, sana on vissiin kiirinyt, että meikkis tykkää keksiä kaikenlaista oheistoimintaa itselleen. Perjantaina sairaalalle talsiessa päätin, että menen Belfastiin. Viisi minuuttia tämän jälkeen, ja työkaverit olivat printanneet minulle bussiaikataulut ja kartan. Jaahas, ai tuonne kannattaa mennä lounaalle? Ja tuolta saa halvat matkaeväät. Helppoa matkustaa täällä, kun kaikilla on tosiaan aina ideoita.

En olettanut Belfastilta oikein mitään. Luulin sen olevan Galwayn kokoinen. Olin väärässä ja pian aamubussin saapumisen jälkeen tajusin, että olen niin ylibookannut itselleni liikaa nähtävyyksiä päivätripille. En vain ylibookannut vaan oikein hamstrannut. 

Näitä oli siis ihan randomseinissä. Kantaaottavaa taiteenpoikasta.

No ei kai siinä, tossua toisen eteen vain ja katsotaan mitä kerkeää kuudessa tunnissa Belfastissa. Näin joitain kantaaottavia seinämaalauksia (Murals), rauhaseinäkkeen (Peace wall), kaupungintalon (City Hall), vanhan kirjaston (Linen Hall Library) ja Uster Museumin. Seinämaalaukset mielenkiintoisia, mutta ensi kerralla tarvitsen hommaan auton ja oppaan, sillä tällä kertaa haahuilin tunnin hieman kyseenalaisella alueella enkä edes nähnyt odottamaani CS Lewisiä (Narnia, people, Narnia) kuvaavaa seinämaalausta. Peace wall oli vain, no, betoniseinä. Ja tuli ihan mieleen Leijonaa mä metsästän –rallatus, sillä sitä ei voinut ylittää tai alittaa (onneksi kiertäminen kävi).  Kaupungintalolla (City Hall) hoksasin ilmaisen kiertueen ja jahas , he olivat panostanee. Tourille oli palkattu jonkin sortin näyttelijöitä, jotka hyppäsivät turistien joukosta mm. entisaikojen sotilasta ja tehdastyöntekijää esittäen. Jännää, ja kohta aloin epäillä kaikkia kuin CSI:ta katsoessa. Olisi ollut vielä parempaa, jos näyttelijät olisivat laulaneet. Kaikki Irlannissa tuntuvat osaavan laulaa.  Linen Hall Librarysta ostin 2 kirjaa 2 punnalla! Ihanaa, mmmmm, vanhoja kirjoja, mmmmm.

Ja Ulster Museum. No expectations like said. Pyyhälsin sisään nopealla askeleella ja nappasin esitteen reseptionista ja kysäisin tytöltä vain, no mikäs täällä on parasta. Minulla oli vain reilu tunti aikaa tuolla museolle enää. No mistäs minä tykkään?, kysyi tyttö. Heillä on eri levelit historialle, luonnontieteelle ja taiteelle. Auts, nyt pistit pahan. Taide vei pisimmän tikun ja aloitin vitoskerroksesta. Siistiä, niillä oli exhibitio taiteen palasista (ai että kun on huonoa suomen kieltä, sortsa), jotka ovat olleet esillä mm. Kairon suurlähetystössä, Iso-Britannian salaisen palvelun pääkonttorissa ja pääministerin kotikolossa 10 Downing Streetissä. Ja nämä kaikki olivat lukuisten ihmisten kuten siivoojaan, personal assistentin kuin myös David Cameronin vaimon valitsemia. Okei, tunti menikin melkein yhdessä näyttelyssä ja en kerennyt kuin kiirehtiä muiden taidegallerioiden lävitse ja vilkaista luonnontieteellistä osiota ennen kuin kuin oli aikani lähteä.  Mm. aito muumio jäi tällä kertaa. Muumion paluuta odotellessa. Ehe ehe. 

Queen's College, ei näytä Itä-Suomen yliopisto ihan tältä.

Belfastin loppuarvio? Kiva kaupunki! Moderni mutta silti kotoisa, jännällä historialla varustettu ja paljon söpöjä poikia. Enemmän kuin Letterkennyssä, that’s for sure.  Onneksi kämppis on Belfastista kotoisin eli minunkin pitäisi sinne jossain vaiheessa päätyä uudelleen. Ihan vain yöelämänkin takia. Yksi kämppiksen lempparibaareista on kuulemma Gremlin, kuulostaa nyt jo riiviömäisen hyvältä. En tiedä tosin millaisen illan imagon uskaltaisin sitten valita... (Btw eilisen illan imagoni oli Victoria Beckham – nailed it!) 

Äiskän lempparikukka nyt jo kukassa.

Okei, summa summarum (vihaan tätä sanontaa). Tällä hetkellä en siis ole tarkalleen ajokunnossa, mutta onneksi tälle päivälle en ole keksinyt mitään. Tai no okei, valehtelin, sori äiti, en vain osaa olla joten ajattelin mennä lounaalle kavereitten kanssa ja sitten uimahalliin. Vain koska aina pienenäkin mentiin Rauman uimahalliin viikonloppuisin. Sen jälkeen sai vadelmahillotäytteisen berliininmunkin ja limukan. Täältä ei tosin taida löytyä minkäännäköistä munkkia. 

 Pakko mainita jälkikäteen uimahallista. Okei, mitäs kettua. Syväpää oli 1.25 metriä syvä, matala metrin. Uin siis mailin verran käsipohjaa. Ja lisäksi istuin kylmässä saunassa kolmen miehen kanssa. Bikinit päällä. Jutellen small-talkkia. Ei ollut miehillä oikein saunaetiketti hallussa. Saunassa minäkään en halua puhua. Plus ei munkin munkkia, kävin hakemassa lisää Ben&Jerrysiä (3€/puteli täällä).

I feel grooovyyyy

Annika sellissä

Sokerihumala täällä hei!

Vietettiin juuri lettukestejä tyttärien kanssa. Seuraavaksi after work drinks, mutta koska olen näppärä ja laittautumiseni kestää noin 10 minuuttia kahden naisen tunnin session sijasta, niin blogille jää näin aikaa 50 minuuttia. Joten siis, kyllä vain tänään vietettiin epäonnistunutta torstaita lättykestien merkeissä. Minä tein ohukaiset (crepes), muut hankkivat täytteet. 

Kämppäkavereistani voisin sen verran valaista, että nämä kaksi tyttöä ovat täysin eri maailmasta kuin minä, mutta silti meillä synkkaa. Stressaava, turhamainen, suorittaja farmasistityttö (ei, en puhu itsestäni) ja vegetaristi, naturelli, tiukka katolilainen. Soppaan kun heitetään mukaan tämä vilkas tytönretale, niin jännä jääkaapin sisältö ainakin jossei muuta. Toinen elää persikkajogurtilla, kahvilla ja makeisilla, toinen ranskiksilla ja lihaa jäljittelevillä soijatuotteilla. Molemmat katsoivat minua kuin hullua, kun hihkuin löytäessäni Tesco’sta raejuustoa (vieläkään ei tosin löydy viiliä tai rahkaa).

Mutta kerron nyt vielä nopeasti näin vähän jälkikäteen viime viikonlopusta. Olin Dublinissa koko viikonlopun ruotsalaiskaksikon viihdytettävänä. Tapasin tytöt Galwayssa ja he vannoivat, että minun pitää tulla käymään ja minähän menin heti ensimmäisen vapaan viikonlopun koittaessa. Jännä miten voi yhden hauskan illan jälkeen löytää niin samanlaisia ihmisiä. Viikonloppu täyttyi jammailusta, kofeiinihumalasta (en ollut ainut kofeiiniherkkä) ja kävelyistä Dublinin kaduilla niin korkkareilla kuin tennareillakin. Ihmekö tuo, että olin hapoilla maanantaina töissä. Viikonlopun ruokavalio taas koostui hamppareista, sushista ja suklaamuroista. En ole koskaan tykännyt suklaamuroista, mutta tyttöjen aamupalatarvikkeet olivat suhteellisen puutteelliset. Edelleenkään en ole suuri Dublin-fani, mutta with the right company... Well, u know. Kulttuurihammas putsattiin Kilmangailin vanhalla vankilalla (ensimmäistä kertaa tapasin todella jäykän tour guiden, tylsää!) ja Chester Beatty Librarylla (jonka Sacred Traditions –galleria piti sisällään esimerkkejä eri uskontojen rituaaleista, pretty interesting stuff). Käytiin toki myös shoppailemassa ja en tiedä johtuiko se sveduseurasta, mutta ostin pelkästään kaikkea keltaista ja sinistä. Henkkamaukasta. Niin.

Kotiin sunnuntaina pääsin vasta myöhään, sillä halusimme vielä kävellä hieman Stephen Greenillä sorsia potkien (ei oikeasti). Irlannissa kun pitää aina ottaa täysi ilo irti kauniista kelistä. Oikeastaan aina elämässä pitää ottaa ilo irti näteistä päivistä. Niitä kun ei elämässä ole koskaan liikaa, ainakaan, jos samaan aikaan voi ryystää täydellistä pirtelöä Butler’s Chocolate Cafésta.

Aurinkoinen Liffey

Ainiin! Ja tiedän vihdoin, mikä minusta tulee isona! Minusta tulee Ann! Ann on meidän porukan onkologiafarmasisti ja ehkä coolein kuusikymppinen, jonka tiedän. Annilla on salkku ja vaatekaappi täynnä Zaran vaatteita miksattuna omaan tyyliinsä. Ann sanoo aina, jos hän on eri mieltä jostain. Ann on myös meidän number two eli Pomo, kun Pomo ei ole paikalla. Ann osaa selittää asian kuin asian. Ann leipoo myös monien mielestä parhaat teetaukopullat. Mitenkä minä nyt näin Annista innostuin? No pääsin kurkistamaan Annin maailmaan aika syvälle tuossa keskiviikkona, kun niin hartaasti odottamani päivä onkologian laitoksella koitti. ETTÄ OLI SIISTIÄ. Sain hengailla high-tech lääkkeiden luvatussa maassa lounasaikaan asti ja vähän ylikin, koska en malttanut lähteä. Loppujen lopuksi menin kanttiinin, koska Keith lupasi, että saan pölliä neuvontapisteestä kaikki syöpää käsittelevät potilasohjeet. Hahaa, me so clever. Kyllä, Annikasta tulee Ann. (Kerroin tämän myös kaikille töissä Annin mukaan lukien, kaikki sanoivat että minun täytyy alkaa kutistua sitten jo. Ann on aika paljon minua lyhyempi).

Jaa mitäköhän nyt viikonloppuna tapahtuu? Mikäli selviän hengissä tästä illasta ja huomisesta kiireisestä työpäivästä (not a problem), niin olen ajatellut pientä Belfast-visiittiä. Kulttuuria päivällä, illaksi kotiin ja yöllä, no, yöelämään. Minulla on uusi sähkönsininen mekko ja en epäröi käyttää sitä.

Julkaistu pe-aamuna. Made it to work.

You're a natural shooter!

Mitä, viikko meni jo!

Viime viikko oli mahtava. Tuntuu, että toistan itseäni. Mutta se oli!

Töissä pääsin konsultoimaan potilaita paljon ja arvioin monia lääkityskortteja. Täällä on vain erilainen tapa oppia, joka toimii minulla hirvittävän hyvin. Ainut asia, mitä olen nyt ruvennut miettimään on, etten kyllä tiedä välttämättä monenkaan suomalaisen valmisteen kauppanimeä takaisin Suomeen tullessa. Väliäkö tuolla, kaikilla valmisteilla kun on kuitenkin geneeriset vastineet. Tällä viikolla odotan innolla mm. vierailua to the dark side eli onkologiavalmisteiden valmistukseen. Syöpäääää, täältä tullaaan, I’m going to cure u!

Mitä muuta sitten keksin ”töiden” (eli farmasistisen roolipelini) lisäksi. No, kävin tavalliseen tapaan leffassa ja Penney’sillä ja kahvittelemassa ja sellaista. Mutta kaiken tällaisen lisäksi kävin myös ampumassa! Kyllä vain, sairaalan oma pikkuklubi järkkäsi haulikolla ampumista yhtenä iltana. Mukana oli myös opastusta jousiammuntaan. Mutta koska Robin Hood oli nössö ja antoi vain rahaa köyhille ja Legolaksella on oudot korvat ja ruma tukka niin en kokenut jousiammuntaa kovinkaan houkuttelevana. Haulikolla ampuminen sitten taas... No, täytyy sanoa, että taisin löytää juuri lajini! Mikä onkaan hauskempaa kuin huutaa ”PULL!” , tähdätä ja KABOOM! Haluatteko muuten kuulla mitä yksi työtoverini sanoi, kun kerroin meneväni ampumaan. ”Annika, you know you said you often act before you think. Well, when you’re holding a gun, THINK before you act!”

Opettajasta tuli jostain syystä ihan Topi&Tessu mieleen. Kivaa olisi pikku-Topia vähän läjäyttää... (Eikä.)

Ryhmässämme oli noin 10 miestä ja kaksi naista lisäkseni. Koitin pitää suuni supussa, pään kylmänä ja innostukseni sisäänpäin vedettynä. Silti sain osakseni vähän katseita, kun saavuin paikalle käsilaukku olalla, höyheniä tukassa ja kynsilakat ojennuksessa. Jotkut olivat aluksi jopa irvailemassa: ”höhö, you might break a nail by doing this” Höhö, kohta nähdään. Ja onnekseni, minulla oli joko onnea tai talenttia matkassa. Koskaan en ole asetta edes olkapäätä vasten asettanut ja silti osuin heti ensimmäiseen savikiekkooni (englanniksi clay pigeon, joka kuulostaa paljon hauskemmalta). Tähtäsin, huusin ja ammuin. Ensimmäinen kysymykseni: ”Where did it land?” Miehet naureskelivat, että näinkö sen muka tippuvan. Ei, itseasiassa ei mitään havaintoa. ”That would be because you smashed it.” NOONIIIN, kenes kynnet nyt muka lohkeaa! Onneani jatkui hyvinkin pitkälle iltaan ja parin tunnin savipulujen mätkimisen jälkeen  oli toinen opettajista jo sanomassa, että vähällä treenaamisella minusta saisi nopean hyvän kisaajan. Ja tämä patu on sentään valmentanut Irlannin olympiajoukkuetta.  Eli tarinan opetus, ihmiset: Ennakkoluulot ei kannata. Ja ei, en lentänyt taaksepäin enkä saanut yhtäkään mustelmaa – opettaja selitti, että se johtuu yleensä ihan väärästä tekniikasta. Että siitäs saatte.

Tiedättekö oikean syyn miksen pitänyt jousiammunnasta?

Olin siinä toivottoman huono. Pirun Robin Hood.

Mitä muuta arkipäiviini kuului? Kävin hieman kävelyllä. Tällä kertaa klubi meni Ardsin metikköön ja rannalle. Ah, tämä oli lempparini tähän asti. Vaikka satoi vettä. Vaakatasossa. (Olin varautunut leopardikuvoisella sadeviitalla, 10 pointsia Retulle lainasta). Irlantilaiset ovat niin fiksuja muutenkin. Ne nimittäin osaavat suunnitella parin tunnin mittaisen kävelyn siten, että puolessa välissä on pisulitauko. JES, sen aika tuli juuri ajatellessani kuolevani rannalla tapahtuvan loppukävelyn aikana. Aaltojen kohina saa aivot nimittäin oikein ajattelemaan rakon kautta. Huh. Nätin kävelyn jälkeen auringonlaskuineen kaikkineen oli taas teetä ja voikkareita luvassa iltapalaksi. Sain meheviä munaleipiä kotiin vietäväksi asti. 

Palataan viikonloppuun myöhemmin. Nyt kutsuu petihommat. Ei siinä mielessä. Romaanimielessä. Eikä kyseessä ole sellainen romaani.

Catch the first wave!

Tällä viikolla ajattelin, että olisi kivaa tehdä jotain viikonloppuna. Jotain uutta. Ajattelin meneväni Dubliniini, mutta kaverit siellä sanoivat etteivät olisi siellä. Ei siis järkeä mennä. Okei, okei, mitä tekisi, mitä keksisi.

Fiilikset kahden tunnin hyisen menon jälkeen.

No surffausta! Osoittautui vaikeammaksi järjestää kuin ajattelinkaan. Saatuani hyppysiini surffausmaikan yhteystiedot, niin hän yritti ja minä yritin ja pomo yritti miettiä, että milläs hemmetillä teleporttaisin itseni kymmeneltä lauantaiaamuna Dunfanaghyyn. Bussit ei nimittäin kulkisi kuin vasta iltapäivällä. Matkaa olisi kolmisenkymmentä kilometriä. Surffari ehdotti liftausta, minä vähän kyseenalaistin. 

Perjantaina teetauolla ihmiset sitten kyselivät, että mitäs suomityttö on täksi viikonlopuksi keksinyt. Kerroin surffidilemmastani. Jaahas ja kaksi sekuntia myöhemmin minulla oli kyyti. Nooniiin, nähtävästi asioilla on tapana järjestyä!

Joten pienen pienen wine timen (kutsutaan myös perjantai-illaksi Voodoossa) pirahti herätyskello kahdeksalta ja kömmin mörököllinä ylös puoli yhdeksältä. Hahaa, nimittäin mitä järkeä olisi meikata, sillä olen menossa mereen kuitenkin. Työkaverin mintunvihreä Fiesta odotti jo ulkona ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin surfer dude nappasi minut kyytiin joltain huoltoasemalta. En oikeastaan tiennyt yhtään mitä odottaa yhtään miltään, mutta surffari oli äärimmäisen rento ja surffarimainen ja tarjosi aamukahvitkin. Noniin hyperinä liikkeelle ja odottamaan muuta ryhmää. Matkalla miittauspaikkaan kävimme tsekkaamassa päivän aallot (niin kuin minä jotain niistä ymmärtäisin). Hyvältä näyttää! Minä kommentoin vain irlantilaiseen tapaan säätä. 

Koiratyttö on aina koiratyttö

Noniin varusteet reilaan ja loput kolme tyttöä mukaan ja ulapalle. Puin märkäpuvun ensin väärinpäin päälle. Surffarijätkä nauroi, että olisi ehkä voinut mainita että vetoketju menee taakse. ”How should I know?” Joojoo, noviisi. Märkäpuvun lisäksi hanskat käteen ja buutsit jalkaan. Meriveden lämpötilasta kysellessäni mies kertoi lämmityksen olleen päällä seitsemästä lähtien. Ehe ehe. Got it. Kymmenen astetta luvassa siis. Ajattelin vilukissana, että luultavasti olen yksi iso nössö ja luovutan viiden minuutin jälkeen. 

Olin väärässä. Pienen kuivaharjoittelun jälkeen iskimme mereen ja ei hätää! 5 millimetriä kumikangasta näytti toimivan ja pari tuntia kului siivillä. Lopulta buutsit ja hanskat täynnä vettä oli pakko luovuttaa ja lähteä autolle lämmittelemään. Ja haluatteko kuulla minkälaista surffaus oli? Suolavetistä ihanuutta. Tällä hetkellä käsivarret hellinä ja polvet mustelmilla puhumattakaan lonkanretaleestani, joka ei vieläkään ole yhteistyökykyinen. Aivan mahtavaa! Adrenaliinia! Aaltoja! Suolaa silmissä! Ei haittaa! Verrattavissa pulkkamäen aiheuttamaan iloon. Olin naama niin typerässä virneessä sylkiessäni merivettä kerta toisensa jälkeen. Olen koukussa. Muutaman kerran pääsin seisomaan laudalla oikein kunnolla ja se riitti, tunsin onnistuneeni! AH. Gotta do this again.

Horn Head

 Surffauksen lisäksi pääsin kiertämään vielä Horn Headille katsomaan maisemia ja sieltä lounaan kautta kotiin. Edelleen typerä virne naamalla. Surffauksen lisäksi päivääni paransi se, että sain silittää niin monia koiria. Surffarillakin oli oma bordercollie koko ajan messissä, kuinka siistiä! Tultuani eilen kotiin kämppis oli iloinen. Oli kuulemma ollut niin hiljaista ja tylsää ja krapulaista, että hän oli alkanut tehdä koulutehtäviä. Joten meikätyttö yritti saada jotain aktiviteettia tapahtumaan. Perjantai-illan huuma oli riittänyt kyllä kaikille ja seuraa uuteen nousuun ei löytynyt. Noo, laitoimme leffan pyörimään ja kikatimme loppuillan. Tai no, minähän en kikata. Joko nauran kuin hevonen tai nauran ääneti.

Taustalla näkyvä Mukkish-vuori on seuraava maakuntaetappi. Surffarimaikka lupasi viedä minut vaeltamaan sen huipulle.

How to be happy

Tässä hieman Annikan elämän filosofiaa.

Annikan elämässä auttaa myös:

-että Ben&Jerry’s maksaa 3 euroa putelilta

-että tiistai-leffat maksaa 4 euroa tiketiltä

-tuplalounaat (eka lääkeedustajan voikkulileivät ja hedelmäsalaatit ja sitten perinteinen kanttiinilounas pottuineen päivineen)  Täytyy muuten myös sanoa, että lunch ladyt ovat todellisia persoonia täällä. Tänään pohdiskellessani jonossa, että mitäs ottaisin, niin kanttiinin täti tokaisi lempeällä äänellä: ”I think you would really like the gammon. If you don’t like it, I’ll give you something else, too.” Oh, well, the gammon, please. Kyse on siis jykevistä, rasvaisista kinkun palasista. Ja että oli mehevän hyvää. Miten täti voikin tietää mistä pidän?

-iltapäiväkävelyt (vielä kun olisi koira)

-kofeiiniton kahvi (tuntuu toisaalta, että kofeiini ei ole ongelmani, vaan menen aika hyperiksi tästäkin)

-estoton joraaminen himassa (okei, tämä ei ole niin järkevää... Kaveri:  ”Where you dancing last night in your room?”  Yeaaap, busted. )

-että aina kun avaan telkkarin, tulee sieltä joko Big Bang Theory, Grand Designs tai uutiset, eli kaikki mitä olen koskaan halunnut (okei, Greyn Anatomiakin, mutta se tulee kaiketi sosiaalisoitumiseni aikoihin iltaisin)

-yksinkertainen päätös:  ”TÄMÄ PÄIVÄ ON TÄYDELLINEN PÄIVÄ.”

PS. Kai olette huomanneet, että kuvat saa myös isommiksi klikkaamalla?

I saw a hooker last weekend

"TÄÄLLÄ TUULEE JA SATAA VETTÄ MUTTA ON KIVAA."

Huuuuuuh, kun aika rientää. Mitä, half way there?? Juuri puhuimme talokaverini (house mate) kanssa, että ei tunnu yhtään siltä, että minun pitäisi joskus lähteäkin täältä. Ei tippaakaan. Pitääkö?

Mitä vielä on siis edessä? Ainakin Belfast, Cork, ratsastamista, golffailua, lisää kävelyitä ja lukuisia pubeja. Pari saarikierrosta ja lukuisia kertoja Dubliniin ainakin. Mutta niistä sitten lisää, kun niiden aika koittaa. Milloin? En tiedä enkä stressaa asiasta.

Annikan värinen ranta.

Täällä olen huomannut asenteeni olevan täysin erilainen kaiken suhteen. Olen onnellinen joka päivä, koska elän jokaisen päiväni oikealla asenteella. Zen-asenteella. Opin tämän työkaveriltani Margaretilta, joka rakastaa kuunnella töissä Westlifen swing-covereita. Olen niin nyysimässä sen cd:n kotiin. Kaikki työtehtävät soljuvat. Jammailu on tuntuu yhdeltä työtehtävistäni. Se tuntuu jotenkin painavan asiat paremmin päähäni. Ja muutenkaan en ole ainut, joka hyräilee töitä tehdessään. Onnellisuus on tarttuvaa laatua. Onko tämä edes työtä? Miksei tällaista yleensä ole Suomessa? Annikan tulevassa apteekissa soi Westlifen swing-versiot ja kaikki työntekijät joutuvat mindfullness-tunneille. Lisäpalveluna tarjoan ilmaisia kävelyjä rannoilla. Kukaan ei edes tarvitsisi verenpainelääkkeitä tämän jälkeen.

Siinä muuten aika hyvin, mitä olen tässä puuhaillut. Olen kävellyt. Rannoilla. Kaupungeissa. Kaupoissa. Museoissa. (Yökerhoissa). Viime viikonlopun vietin siis Galwayssa. Ihan kuin Suomen Tampere! Rakastin ilmapiiriä. Toki ruokafestivaalit ja hyvä seura auttoivat myös, mutta siellä oli ihanaa. Takaisin paluu ei kuitenkaan masentanut turhan paljon, sillä bussissa matkustaminen on tosiaan täällä hauskuutta itsessään. Maisemat, ihmiset, maisemat. En edes malta (osaa) nukkua bussissa. Galwayn parasta antia oli ehdottomasti irkkupubit ja paikallinen musiikki. Tykkäsin niin paljon enemmän kuin Dublinista.

Cliff of Moher - Irkkujen Grand Canyon

Galwayssa tein tyypillisiä turistijuttujani. Museoita, opastettuja kävelyitä ja kiertoajelu Cliffs of Moherille. Tutustuin niin moniin ihmisiin. Tuntui, kuin olisin ollut Provinssissa, niin paljon tuli huutonaurua viikonlopun aikana. Vieläkin nauran. Yksin kotona. Hikisenä sohvalla. Sain mm. syöttää vauvavuohta, silittää ponia ja laittaa narun haltijapuuhun (Eli siis sidoin ponnarin ranteestani johonkin pajuun, jotta yksi toivomukseni toteutuisi. En ole varma kusetettiinko minua, sillä toistaiseksi pihalle ei ole ilmestynyt Hummeria minun nimelläni varustettuna. Ja ei, en ollut ainut joka sitoi langan palasia puuhun, siinä puskassa oli niitä naruja jo valmiiksi.). 

A baby goat called Billy. Sain syöttää sitä.

Linnatkin on linnoja täällä. Raunioita, mutta linnoja.

A hooker

Tällä viikolla muuten sitten olin mäkkärimiitissä työkavereiden kanssa. Pomo sanoi, että hän loukkaantuu, mikäli en ota BigMacia. Hän tarjoaa. Vaihdoin hampparin jädeen ja olin tyytyväinen. Tyypillistä. Olen kuin pieni lapsi - yksi jäätelö tekee minut niin onnelliseksi. Olen myös ollut mahtavalla rantakävelyllä sairaalamme oman Sports and Social –klubin kanssa. Tuntui, että jotkut nauttivat juoruilusta vielä kävelyäkin enemmän, mutta se on Sports and Social –klubin tarkoituskin. Kävelyn jälkeen menimme teelle ja voileiville. Voileivät hirveitä, tee hyvää. Miksi peruskämänen Earl Grey maistuu täällä niin hyvälle? Hifistelyä ei muutenkaan irlannissa oikein harrasteta. Voileivät ovat voileipiä, joissa on voita, juustoa ja kinkkua. Kuntosali tarjoaa erikoisuutena Body Combattia. Talot ovat kivirunkoon rakennettuja ja yleensä valkoisia mustalla katolla. Täällä ei harrasteta liivatejuustokakkuja, överiurheiluvetimiä tai chailatteja. RAKASTAN SITÄ. Back to basics. Tämän takia työkaverit ovat varmaankin arvostaneet suomalaisia korvapuustejakin niin paljon. Vielä tosin minusta ja paikallisesta hiivasta ei ole tullut kavereita. Okei, that just doesn't sound right. (Tällaista sattuu usein. Viimeksi eilen, kun puhuessamme lemppariväreistämme ja niiden herättämistä tunteista, niin sanoin: "Green always makes me feel a little evil." ÄÄÄÄRNG. Sama kuin sanoisin Suomessa, että sininen ja valkoinen ei sovi yhteen.)

Korvapuusti. Not proud. Trial and error still going on.

Okei, mitä minulla on nyt sitten suunnitelmissa. Ööö, yritän parhaillaan olla tekemättä mitään. Pomo käski minun rentoutua. Aloitin sen eilen viinillä ja tänään jatkan katsomalla Disney-ohjelmia (Emperor’s New School, TÄYDELLINEN), juomalla teetä ja juoruilemalla. Pojista tietenkin. Eilen tapasin lisää maanviljelijöitä. Oikeasti, NO MORE, tässä asiassa en halua palata takaisin Eura-juurilleni maatalon emännäksi.

Miten joku voisi stressata tällaisella kävelyllä hyvässä seurassa?