What a wonderful world: I'm such a fox

Liffey

I am shattered. Tämän päiväinen työpäivä oli ensimmäinen laatuaan, kun herääminen teki vaikeaa. Erittäin vaikeaa. Niin vaikeaa, että teki mieli soittaa pomolle ja pyytää armoa. Sehän oli minulle sen vapaapäivänkin antanut. Ja laittanut juomaan viiniä jo torstaina. Joka johti siihen, etten tuntenut tarvetta lopettaa riekkumista vasta kuin sunnuntai-iltana.

Olin siis Dublinissa. Saavuin kaatosateiseen, turisteja kuhisevaan, kiviseen kaupunkiin. En ollut kovinkaan vaikuttunut.

Kyseessä oli helpoin omatoiminen reissu, minkä olen tällä iällä tehnyt. Minun ei tarvinnut miettiä milloin ja millä lähteä, missä yöpyä, syödä tai käydä. Myöskin tämän takia minulla oli noin mapillisen kokoinen kokoelma erinäisiä karttoja ja brosyyreja kaikissa eri ihmisten nimiä, jotta muistaisin, mitä jokainen oli näistä paikoista maininnut. Tämän takia olen myös niin väsynyt, mitä olen nyt. Tämän takia, olen edelleen täynnä ruokaa. Tiesin nimittäin, etten voi jättää tiettyjä paikkoja käymättä, joten tungin mukaan liikaa kaikkea. Kulttuuriyliannostus diagnoosina saattaa kuulostaa kivan miellyttävältä, mutta tällä hetkellä minun tekee mieli lähinnä pitää silmät kiinni ja vetää viltti pään yli. En halua nähdä, miettiä tai analysoida mitään. Ja mitäs meikäläisen työnkuvaan täällä kuuluu? To observe, ask queries and make conclusions out of them. Niin, että joo, työpäivä tänään oli puukon iskuja aivoille.

Täytetty virtahepo. Creepy creepers.

Mitäs kulttuurisuorittaja-Annikan Dublinin reissuun sitten kuului? Ööö, aloitetaan vetämällä isoin kaupungin kartta esiin: Trinity College, GPO, Dublin Castle, Christ Church Cathedral, Hugh Lane Gallery, Museum of Archaeology & History, Museum of Natural History, National Gallery, National Library, Oscar Wilde House, Merrion Square, St. Stephen Green, Gallery of Photography, Science Gallery, Dublin city Gallery. Ehkäpä tuossa on kaikki. Ja mukaan ei lasketa shoppailua, syömistä tai baarikierroksia. Puhdasta kulttuuria. Rakastin sitä kaikkea. Voin kirjoittaa myöhemmin, vaikka, että mihin sitä oikeasti kannattaa mennäkin... Kuitenkin, kolmeen päivääni Dublinissa mahtui paljon.

Jännintä tässä kaikessa on, etten oikein tykännyt Dublinista. Kaupunkina se on aika laimea, liian pieni ja kalsea. Kun kerroin mielipiteeni töissä, kaikki yrittivät perinteiseen irlantilaiseen tapaan syyttää säätä. Jos ei lasketa perjantai-illan ”Sataako täällä oikeasti ylhäältä alas vai alhaalta ylös”-sadetta, sää oli mainio, himppasen kylmä vain, joten se ei ollut kaupungin vikana. Dublinista vain puuttui se jokin, mitä yleensä suurkaupungeissa rakastan. Rakastan kuhinaa, paikallisia ihmismassoja ja uusia kokemuksia. Dublinissa tuli vastaan lähinnä amerikkalaisia turisteja, baareja täynnä ”irlantilaista” musiikkia (yksi bändi koostui ranskalaisesta viulistista ja rastafarista...) ja ylihinnoiteltuja tuoppeja. Dublin ei ainakaan ollut tämän tytön puuttuva palanen.

Mistä sitten Dublinissa nautin oli taide. Taide oli hyvää ja sitä oli paljon. En ole itse taiteellinen enkä välttämättä ymmärrä siitä paljon, mutta nautin siitä, kun nautin siitä. Ja Dublin toi kaupunkilomaani tarvitsemaani säihkettä.

Mutta joo. Palataan asiaan, lopuksi hieman kuvia.