How the boooyyss!

Tässä aikuinen nainen nauttii perjantai-illastaan sivistyneesti.

Nyt olisi niin paljon jännää kerrottavaa, että tekisi mieli porhaltaa sanoja suusta kanivauhtia. Mutta. Koska aivotoiminta on täällä päässä semisti vihanneksen laatuista, niin näppäileminen ei onnistu ihan sellaisella tahdilla. Hyvä, jos onnistuu laisinkaan.

Palataan aikaan kauan sitten... aikaan, jota voisi kutsua...

AIKAISEMMIN TÄLLÄ VIIKOLLA.

hehe. Kuka on nähnyt Keisarin uudet kuviot, tajusi tuon, muut ajattelee minun olevan vain epätavallisen kuiva jutuissani.

Eli tämä viikko meni jälleen kerran nopiaa, niin nopiaa. Torstain keilauksesta voisin kertoa sen verran, että se oli mielenkiintoista. Vihdoin selvisi, miksi töissä ollaan asiasta niin kiihkomielisiä (oikeasti, en ole koskaan nähnyt moista kohkaamista painavista palloista ja hattivattikapuloista). Me olemme championeja (ei herkkusieniä vaan mestareita) tällä hetkellä, eli puolustamme toisin sanoen vyötämme tällä hetkellä. Ja ensi viikolla koittaa finaalit. Tulostilanteesta sen verran, että meillä ei mene hyvin, otimme turpaan labran pojilta, vaikka tosiaan Annikan piti vilauttaa. En tehnyt sitä. Vaikka Kevin sanoi, että voisi hävitä ihan vain sen takia. Hyi nyt teitä, koittakaa pysyä housuissanne. Eipä siitä sitten muuta. Pidän jotain salaisuuksiakin tässä nytten.

Okei, siirrytäänpä sitten kronologisessa järjestyksessä perjantaihin. Gosh, muistanko edes mitä tapahtui... Niin, joo. Leikimme aikuisia naisia asuntoni naisten kanssa ja varasimme oikein pöydän intialaisesta ravintolasta. Miksen ole koskaan syönyt kalkuttalaisia antimia aikaisemmin? AAAAAAHHH. Olimme ehkä haastavimmat asiakkaat ikinä ja tarjoilija puhui tyypillisellä intialaisella aksentilla. Ruokalistasta ei ottanut selvää erkkikään (A:”Even Erkki couldn’t read this.” D&C:”Who the hell is Erkki?” Jotkut asiat ei vain käänny hyvin. Samoin kuin koitin tällä viikolla selittää jotain pilkunviilaamisesta: ”We have this saying in Finland that it’s like fucking a fullstop.” WHAT, joo, minun pitäisi viettää aikaa hiljaa enemmän.), mutta lopulta kun meillä oli pöytä PIUKASSA kaikenmaailman curryja ja tandooreja ja naaneja ja chapateja ja pilauta niin tullut mieleenkään ajatella afrikan nälkiintyviä orpoja tai muita kolmannen maailman ongelmia. Hauska ilta päättyi tietenkin McGinleysiin Bulmersin äärelle. Aikaisin kotiin ja sitä rataa... Niin...

Täkäläiset tytöt elää huulipunalla. Annika korvakoruilla ja hyöhenillä.

Lauantai valkeni minulle väsyneenä. Toverit täältä lähtivät Pyhän Patrikin Päivän viettoon kotikonnuilleen ja meikätyttö lähti viiniostoksille (Aldi, eli irlantilainen Lidl <3) ja pienille kenkäostoksille (ballerinat 6 € <3). Kun tulin kotiin, niin tulikin jo yksi hölösuu minut noutamaan Carragartiin. Carragartista voin kertoa sen verran, että kun esimerkiksi töissä kysyttäessä sanoin meneväni sinne vastaus oli aina: ”What?”. Am I not saying it right? Ei siitä ole kuulemma kyse, kun he meinasivat vain sitä, että kuka kettu oikein sinne menisi ellei haluaisi viettää lauantai-iltaansa ajamalla traktoria pieniä mutkateitä. Hehe, ai kun kiva. En tiennyt siis, mihin olin itseni oikeastaan luvannut. Mutta pieniä mutkateitä pitkin sinne saavuimme (ja siis oikeasti, en vain koskaan pysty pitämään täällä turpaani kiinni maisemista, IHAN MIELETTÖMIÄ) niin sain heti teemukin ja tuoreita skonsseja naamani eteen. AH. Taas. Olin intoa piukassa. Vietimme sitten vähän aikaa siellä ja sitten vähän otimme viintä ja menimme jonnekin irkkupubiin. Miehet olivat rumia ja bisse halpaa. Vaihdoimme paikkaa. Ja take-awayn kautta oman taksikuskin kyydillä (kyllä, ihmisillä on täällä omat luottotaksimiehensä, jolle aina soittavat) takaisin Carragartiin. Arvatkaa muuten, mitä täällä aina syödään baarin jälkeen? Ranskiksia ja friteerattuja makkaroita currykastikkeella. Mitaaaaaa... Hämärää mielestäni edelleen, ja olen sentään ollut täällä jo hetken. Itse yleensä tyydyn currycheesechipseihin eli ranskiksiin currykastikkeella ja juustolla. Kyllä uni maittaa sen jälkeen.

 

Peruslounasmaisema. "Stop looking like sucha foreigner!"

Tänä sunnuntaina en tosin saanut levätä kauaa. MUTTA, pitääkseni teitä kaikkia jännityksessä, niin voisin kertoa siitä myöhemmin, sillä nyt olen kovin väsynyt ja virttynyt ja kipiä.

Särrrkee särrrkeeee! Ai, että mikäkö? No. Kun täällä olen juoksennellut tavalliseen tapaani niin lampaiden ympäröimänä lähiöissä (Eksyin lenkillä yhtenä päivänä ja kaikista rakennuksista menin sitten lenkkivermeissä  kysymään tietä virallisesta toimistosta kaikkien kotiinlähtöaikana. Miksei minulla vain ole a)suuntavaistoa b)tilanteen tajua?) ja sairaalan käytävillä  ja Penney’sin vaaterekeillä, niin joku lihas/jänne/hermo on nyt kyllä ärtynyt ja tunne on varmasti samankaltainen kuin rakkaalla Aino-mummullani lonkassaan. Kävely ei ole mielyttävää puuhaa varsinkaan sohvalta noustessa tai äkkiseltään lähtiessä. Kuitenkin empiirisen tutkimukseni myötä olen nyt todennut, että kipu hellittää korkokengissä ja punaviinilasillisen jälkeen... Ja tiedetään, tiedetään, lepo tekisi poikaa, mutta kun ei sitä vain malta. Katsotaan nyt, minkälainen tilanne huomenna, jos vaikka pääsisin menemään juoksukerhon kanssa porhaltamaan.  Tiistaisesta ihmetaudistani selvisin keskiviikkoon mennessä. Luultavasti kyseessä oli vain unen puute ja perunamuusin yliannostus.

Run, bitch, run! Toistaiseksi en ole muuten vielä jäänyt auton alle. Keep your fingers crossed!

Mitäs muuta jaksaisin vielä jakaa täällä, jos kerta palaan sunnuntai-maanantai tapahtumiin myöhemmällä energialla. No sen voisin kertoa, että en malta odottaa (once again) huomista työpäivää, sillä meilleppä tulee huomenna sellaista mukavaa syöpälääkettä, joka maksaa kolmisen kymmentä TONNIA (30 000 €) kahdelta putelilta eli yhdeltä hoitokerralta. Putelit saapuvat kuulemma kahden miehen tuomana Dublinista.  Tuskasiistiä. Kaikki töissä pitävät sitä himppasen häiriintyneenä, kun syöpä tekee minut aina niin iloiseksi. Myöntäkää nyt tekin, onhan se nyt siistiä! Haluan niin onkologin kanssa naimisiin. Töissä oleminen joka tapauksessa tekee minut onnelliseksi, niin onnelliseksi, että olen sanonut pitäväni osastollamme vielä pyjamabileet ennen lähtöäni. Aina ovat hätistelemässä jo kotiin, vaikka vasta saavuin.

Okei, mieleni menee vain niin kummia reittejä tänään. Kaveri lähti juuri nurkista hillumasta ja Bridesmaids-leffa nähtävästi vaikuttaa juttuihini vielä hämmentämällä pääkoppasoppaani inan lisää. Lopetan nyt tähän, ja palaan Patty’s dayn viettooni täällä uudemman kerran. 

Täkäläistä huumoria. Oi kyllä, I've found my match.