May day may day

Usein kun töissä istun tietokoneen ääressä, pomoni ilmestyy ja sormen koukistuksella osoittaa, että tahtoo minun seuraavan. Olen tottunut tähän ja siitä seuraaviin lopputuloksiin. Joskus kyseessä on oppitunti kliinisistä kokeista, joskus suositus jostain hyvästä surffauspaikasta. Torstaina hän taas tuli määrätietoisesti, pilke silmäkulmassa: "Follow me." Okhk, taas mennään.

"You're so spoiled." Yleensä pomoni ei siis pohjusta asioitaan millään tavalla, vaan minun pitää käyttää omia hoksottiamiani käsittämään, että mistä edes on kyse. Tällä kertaa pomon tietokoneella oli ravintolan nettisaitti auki. Mitäsmitäs. AAAAAAAAAAAAA Now I gotcha! Pomo on varannut Donegalin ainoan Michelinin tähdellä palkitun ravintolan läksiäispäivälliselleni. Hän on myös ollut päämarkkinoija tässä läksiäispäivällistohinassa, jonka en tiennyt edes tapahtuvan. Luultavasti hän haluaa vain hyvän syyn päästä tuohon ravintolaan, tuntuu nimittäin, että mies arvostaa hyvää ateriaa enemmän kuin vaimoaan. Kerrottakoon, että viimeksi kun minulla oli läksiäisjuhlat (kuuluisana Amerikan vuotenani) ei paikalle päässyt monikaan. Todella harva. Päädyimme syömään turhan monta palaa pizzaa hostperheen kesken ja nauramaan vedet silmissä, ei siis haitannut. Tällä kertaa  jo suurinosa farmasiajengistä on laittanut nimensä osallistujalistaan, on kuulemma ennätyksellistä. Minä olen lähinnä häkeltynyt. En ole tottunut, että ihmiset oikeasti tykkäisivät minusta.

Hello charisma!

Okei, mutta läksiäishöpinöistä, (jotka eivät ole vielä edes ajankohtaisia kuukauteen) niin hypätäänpä vappuun. "HAPPY MAYDAY!" raikasin heti, kun pääsin töihin keskiviikkona. Kukaan ei ymmärtänyt. Itse oli saanut turhan monta HYVÄÄ VAPPUA-tekstiviestiä edellisenä yönä ja olin siis silmät ristissä hyvinkin tietoinen Valpurin nimipäivästä. Vappumieleni ei tosin kestänyt kauaa. Minulla ei ollut tänä vapun päivänä krapulaa, satoi vettä ja töissä kenelläkään ei ollut hauskaa. Kaikki muiden blues tarttui ja vappuni jatkui sateisena ja masentuneena. "What's wrong Annika?" "It's mayday and i have no friends or hangover or donuts." Niin. Klara vappen. Onneksi ainakin vappuaattona näin yhden lempparielokuvistani: IRON MAN. Haluan sittenkin olla Iron Manin ja Annin risteytys, kun kasvan isoksi.

No okei, masisteluista päästiin onneksi pitkillä yöunilla eroon ja sitten olikin aika mennä taas kävelylle. Uhosin koko matkan, että minä tyttöpä ajattelin nähdä tällä reissulla peuroja ja kultaisia kotkia! Kuulemma nimittäin viime vuonna oli peurojakin nähty. Puolitoista tuntia kävelin Glenveighin kansallispuiston karskean kauniissa maisemissa silmät apposen auki ja missäs peurat olivat? No eivät ainakaan missään lähimaastossa. Mietimme jo porukalla peuran kutsuhuutoja, mahdollisia kiikareita tai off-trail-reittejä minulle, mutta ehei. Irlannissa eläimet siis rajoittuvat tällä hetkellä lampaisiin, lehmiin, hevosiin (jotka ovat useimmiten lehmän värisiä ja samassa aitauksessa) ja vaelteleviin koiriin. Ei villieläimiä missään. Ei edes oravia, ei puluja, ei lokkeja. Mutta kävely oli kyllä fantastinen ilman peurojakin, puhuin yhden occupational terapeutin kanssa lähes koko matkan, onkohan niitä edes Suomessa?

Nyt viikonloppuna yritän ottaa chillisti. We will see. Joku oli pommittanut keskellä yötä tekstiviestein. Aina yhtä hyvä selväpäisyyden merkki.