Hei älä mee tai viet multa kaiken!

Giant's causeway

Riippusilta, jonka nimeä en edelleenkään osaa sanoa.

Giant's causeway - check. Aranmore Islands - check. Slieve Liagh - check.
Eipä jää paljoa tästä maasta näkemäti. Päivät vähenee ja mieli mustenee. Menolippu lintukoloon Suomen kamaralle tilattu 6. kesäkuuta. Buuuhuuu, niin kuin pomoni on sanonut joka päivä tällä viikolla.

Näkymä Aranmoren huoneemme ikkunasta. Mä-mä-märkää.

Viime viikonloppuna olin Aranmoren saarella. "Well, there is nothing else to do in Aranmore than sit in a pub and take a walk." Kyllä vain, minisaarella oli pari kävelyreittiä, 6 pubia ja pikkudisko (jonka rakennus muistutti meidän kesämökkiä). Satoi kuin sademetsässä. Siis aivan mielettömän paha sade jopa Irlannin mittakaavalla. Joten pakko skipata suunnistusreitit ja hakeutua pubitarjonnan pariin. Hyvä vaihtoehto, sillä pubeissa oli gaelic-matsi käynnissä, takkatuli roihusi ja viski lämmitti. Tunsin itseni aidoksi irlantilaiseksi, vaikken ymmärtänyt joidenkin aksenteista paljoakaan. Vaikkakin kolmannenn pubin jälkeen ymmärtämiseni tuntui lisääntyvän... Edelleen satoi kaatamalla (ja epäilin kotiinpääsyämme seuraavana päivänä, sillä tulviminen vaikutti todennäköiseltä). Jännää oli, että monet jututtamistani paikallisista olivat asuneet esim. New Yorkissa tai Lontoossa, mutta kuitenkin päätyneet takaisin tälle pikkusaarelle. Yksikin pojista sanoi käyneensä saaren samaisessa kämäisessä diskossa 13-vuotiaasta. Nyt hän oli 32. Huh ja minä kun olen kyllästynyt jo Kuopioonkin. Kuitenkin, sade lopulta taisi loppua ja siirryimme diskoteekkiin. Paikalliset tulivat myös. Kalastusbootsit jalassa. Joo, ja miksi me olimme tälläytyneet.

Halusin olla näin ja saada irlantilaisen sulhasen.

Mutta sen sijaan vastaan tuli vain BÄÄÄÄÄÄ.

Sunnuntaiaamu ei koittanut kaiken kaikkiaan virkeänä, mutta ainakin ravitsemuspuolesta pidettiin huolta. Ensimmäistä kertaa olin nimittäin yötä kunnon B&B:ssä, joten saimme kunnon irkkuaamupalan. Veripalttua darrassa ei ollut aivan ensimmäinen rapsamielitekoni, mutta kaiken kaikkiaan tuntui tehoavan oloon kuin oloon, joita pöydän ympärillä riitti. Koin inspiraatiorapen nousevan ja ehdotin kävelyä saaren majakalle. Vastakaikua en saanut kuin yhdeltä kaverilta, muut kun halusivat ottaa ensimmäisen lautan kotiin ja...no... toipua. Pääsin kuitenkin kävelylle. Pikkuinen pelkokävely kaiken kaikkiaan. Lähtömme jälkeen  minulle tuli enemmän ja enemmän Shutter Island -fiilis, sillä sumu nousi yhtäaikaa matkamme jatkuessa. Vastaan tuli  paljon lampaita (ilkeästi tuijottavia, vapaana juoksevia lampaita) ja outoja, katolilaisia pyhättöjä. Ja viimeistään kun saavuimme pienelle järvelle, jossa oli tribuutti Majavasaarelle Amerikassa, niin olin varma, että majakka on vain paikka nirhata turisteja. Absurdia menoa. Tai oikeastaan, majakka oli joko murha- tai kosimispaikka, sillä maisemat muistuttivat myös jälleen Ps. Rakastan Sinua -leffasta (jota jokaikinen irkku wihaa)... Okeiokei, kaverikin sano, että meikäläisen pelkokrapula alkoi friikkaamaan sitäkin ja loppujen lopuksi mitään merisairautta suurempaa ei tapahtunut ennen kotiinpääsyä.

Slieve Liagh

Tiistaina pomo vei minut tyttärensä ja yhden työkaverini/kämppikseni (yllättävän toimiva kombo) kanssa Slieve Liaghille. Aikas näyttävät kalliot. Täällä on niitä aika paljon. (Tsekkasin juuri sanakirjasta sanan jylhä englanniksi=rugged. Jylhä kuvaa maisemia paljon paremmin!). Ensinnäkin pomon soundtrack on klassista musiikkia, joka toi oman lisänsä jo automatkaan. Kun pääsimme paikan päälle kämppikseni ei pystynyt lopettamaan "THE AIR IS SO FRESH HERE"-hokemaa. Raikasta kyllä, pirun kylmää kyllä ja hemmetin hienot maisemat kyllä. Olimme tyttöjen kanssa kuin lapsia ja juoksimme kallioilla hihittäen (ilma oli oikeasti kuin ilokaasua). Muut eivät antaneet minun mennä reunalle, olisin uskaltanut kyllä.

Matkaseurue.

Kun eivät olleet vahtimassa niin kiipesin kuitenkin jyrkänteen reunalle. Ähäkutti!

Keskiviikkona oli minun läksiäispäivälliseni. Rikoin kuulemma ennätyksen opiskelijan läksiäisbileiden osallistujamäärässä. 23 työntekijää plus nahkahousuinen Annika kokoontui The Milssiin nauttimaan viinistä, hienostuneesta ruuasta (oikeasti raparperisorbettia kirkastamaan paletti alkuruuan jälkeen!) ja raikuvasta naurusta. Ilta päättyi fantastiseen creme bruleehen, jota seurasi parin työntekijän esittämä irlantilainen viulumusiikki ja laulu. Muutamat meistä auttoi tunnelmaa lyömällä tahtia lusikoilla... Minulta vaadittiin suomalaista laulua. Vedin pätkän Kirkaa (Nyt täällä ollaan vaan ja hengaillaan!). Niin... Torstaiaamu oli hyvin hiljainen apteekissa. Kiusasin vanhempia työntekijöitä, että onko krapula vienyt kielen. Hähää.

Julie ja Anne kaivoi lusikat esiin.

Tämä viikko oli siis viimeiseni sairaala-apteekissa, ja pomo jaksoi muistuttaa asiasta joka päivä: "This is your last Monday/Tuesday/Wednesday/Thursday/Friday at the pharmacy, BUUHUU." I know, terrible, right? Tämä viikko ei tuntunut viimeiseltä. Olen niin osa kalustoa apteekissamme. Hyvin näkyvä ja kuuluva osa, kaiketi. Edes perjantaina ei tuntunut miltään, vaikka kaikki sanoivat odottavansa kyyneleitä. Älkää viitsikö, minähän olen tulossa takaisin pikkujouluihin, sanoin. Pakkohan sitä on. Viimeisenä lauluna apteekin radiosta raikasin The Beatlesin All my Loving. Halasin kaikkia. Minä! Halasin! Kyllä vain.