Sunshine reggae

Ensimmäisiä kysymyksiä, joita tänään minulle esitettiin: miten nimeni kirjoitetaan, olenko ensi kertaa täällä ja osaanko keilata. Wait what? Kun tapasin apteekkarini perjantaina ensimmäisen kerran, hän heti kyseli haluaisinko liittyä heidän keilaustiimiinsä. Vihaan keilata. Tietenkin vihaan, koska olen siinä huono. Nyt ollessani töissä ensimmäistä päivää, kaikki kartoittivat samaa: olisiko minusta tähti sairaalan farmasian osaston keilaustiimiin? He kisaavat sairaalan osastojen välisestä mestaruudesta (he voittivat viimeksi, mutta tänä vuonna onkologia on johdossa, pirun syöpäläiset) ja tämä on suhteellisen ankaraa taistelua tapahtuen joka torstai. Harmikseni en keilaa, en voi sietää sitä, mutta lupasin meneväni cheerleaderiksi. Onhan se vain pakko nähdä, jos joku oikeasti suhtautuu intohimoisesti keilaukseen. Miksi minä aina löydän pelkkiä keilaajia? Miksei sairaala-apteekillamme ole esimerkiksi rugby-joukkuetta tai golf-tiistaita?

Mitä muuta tänään sitten tapahtui? Sen lisäksi, että apteekkarini Tom kiltisti printtasi minulle listan ihmisten nimistä (jotka ovat muuten suurimmaksi osaksi irlantilaisia, joten minulla ei ole minkään valtakunnan tietoa kuinka lausua niitä saatika yhdistää naamaa nimeen), hän myös totesi, että vaikka kuinka innokas olisinkaan niin hän suostuu vastaamaan vain kahteen kysymykseen päivässä. Tämä siksi, että minun on tärkeää täällä vähän mentalisoitua ja ”reflect”. Minua siis yritetään saada valmistautumaan sairaala-apteekkityöskentelyyn kuin olisin menossa nyrkkeilykehään. Ensimmäistä kertaa minua koitetaan hillitä ja annetaan tilaa mietiskelylle. Mietiskelyksi koko päivä sitten kaiken kaikkiaan menikin, koska meidän sairaalassa tee on aina etusijalla. 

Selitän vähän tätä teekulttuuria. Töihin mennään täällä joko puoli yhdeksään tai yhdeksään. Jo kymmeneltä koittaa ensimmäinen ”tea break”. Kun kysyin rennolta alta kulmien satiirisia laukauksia kertovalta pomoltani, kuinka pitkä on tällainen ”tea break”, vastaus kuului jotain tyyliin: Olet opiskelija, nauti siitä. Muilta työntekijöiltä kysyttäessä vastaukseksi saan, että jotain puolen tunnin luokkaa. Okei, selväpyy, mennään siis kanttiiniin turisemaan kaikki irkkuaksentilla jotain hurlingista (olin siis hieman pihalla). Ciara oli myös tuonut skonsseja kotoaan, joita sai syödä. Very Irish indeed. Lounasaika koittaa kello 13.00 ja se on kokonainen tunti yleensä. Saan sen kuulemma ilmaiseksi, pomo printtasi minulle lapun ja kanttiinin tätillä ei ollut mitään nokan koputtamista asiasta. Käy minulle. Okei, lounaasta vierähtää noin puolitoista tuntia. Tänään pääsin vihdoin työn makuun ja  tarkastelen paikallista lääketietojärjestelmää (se on kuin MEGA Pharmaca Fennica) ja minut tullaan huikkaamaan taas tea breakille. Seriously? Joojoo, nyt mennään. Mennään mennään. Kello neljältä palailtiin ja viideltä kotiin. Vaikka teestä pidänkin, niin tämä tuntuu jo aikamoiselta teemalta. Opin tästä ja kävin kämppisten kanssa (kaksi parikymppistä erittäin sympaattista irlantilaisneitoa) shoppaamassa kolme pakettia teetä kotiin harjoittelua varten – en aio jäädä teen juomisessakaan kakkoseksi. Jos kerta juodaan, niin juodaan sitten kunnolla. Teetä.

Joku saattaisi tässä vaiheessa kyseenalaistaa, että opinko mitään ensimmäisenä päivänäni? IHAN HEMMETISTI. Tuntuiko se siltä, että aivot kärventyvät ja että tietoa karkaisi koko ajan (jolta siis tuntui ensimmäisessä harjoittelussa suomalaisessa apteeksisa)? Ei yhtään. Eli siis yhden päivän empiirisen tutkimuksen jälkeen voin positiivisesti sanoa, että täkäläinen opiskelumenetelmä voittaa so far suomalaisen avoapteekkiharjoittelun 150-0. Vähän niinkö hurlingissa saa alamaalin, on se  kolmen pisteen arvoinen, kun taas ylämaali vain yhden. Tässä tapauksessa Suomi on ylämaali, koska se on pohjoisessa. Noo... okei, jouduin taas virran viemäksi.

Lopuksi, minun on pakko mainita kaikille teille piruilijoille: täällä on paistanut aurinko saapumisestani lähtien. Luultavasti tämä teksti kusee omaan nilkkaani ja huomenna sataa kaatamalla, mutta kehuskelen vielä kun voin. Mielettömiä maisemia ja mieletön ilma. Kaikki paikalliset ovat valittaneet taukoamatta vuodenajan kylmyyttä. Yritän muistuttaa, että olen toki Suomesta, jossa äitini kertoi juuri viime yönä olleen miinus viisitoista astetta. Tämä plus viisi ja aurinko ei kaiken kaikkiaan ole käsitykseni helvetistä. Paras tähän mennessä oli kämppikseni aito reaktio, mainitessani Suomen perinteisestä talvesta ja metrien lumikinoksista: ”OH MY GOD, I WOULD DIE!”. Kyllä vain, kuomaseni, ei herkkua minullekaan ole, mutta siellä meitä silti se viisi miljoonaa koittaa selvitä joka vuosi.

Nyt innolla toiseen päivään ja koitan keksiä oikein monimutkaisia ja kinkkisiä kysymyksiä Tomille, jotta sillä menee ainakin vartti niiden tiedon etsimiseen. Säästin nimittäin tänäänkin vaikeimmat hänelle, kun muut heittelin ilmaan muille farmasisteille.