Du räcker bra

Delsjön

Kysyin yhdeltä deittaamaltani pojalta, mistä ruumiinosastaan hän pitää eniten. Vaikka monet pojat olisivat ehkä sanoneet jotain vyön alapuolelle viittaavaa, tämä poika sanoi kysymystäni tyhmäksi. ”Kasvoistani tietenkin. Kroppahan voi olla mitä vain päivästä riippuen.” Tämä sai minut ajattelemaan paljon, miten me naiset otamme yleensä yhden inhokkiruumiinosan ja keskitymme monesti vain siihen. Katselemme peilistä, että jassoo, tuossa on tuo muhkura mitä olen kaksikymmentä vuotta tuijottanut ja vihannut. Aina peiliin katsoessa kiinnittyy katse johonkin, mitä on vaikea hyväksyä. Se voi vaihdella päivittäin, elämänkausittain tai pysyä pitkälti samana. Tämän kekseliään miehen konsepti, että koska kroppasi on aina mukanasi – sen kanssa täytyy olla sujut ja samalla tiedostaa ettei se pysy koko ajan muuttumattomana. Sille täytyy antaa armoa vaihtelulle erinäisten ulkoisten ja sisäisten muutosten mukaan. Kasvonpiirteesi ovat ja pysyvät. Ne ovat juuri sinun personaasi passelit ja pilaarit rakentaa itsehyväksyntä ja itseluottamus.

Itse olen kamppaillut erinäisten ristiriitaisten tunteiden kanssa oman kropan suhteen. Sen jälkeen, kun olen kokenut parantuneeni kaikesta syömisteen liittyvästä häslingistä ja omannut rennon, sallivan linjan, olen ottanut kroppani lähinnä vain instrumenttina. Pyrin kuuntelemaan itseäni, tarpeitani ja halujani. Korean reissulla ja syksyllä se oli aika pitkälti makean perään. Ja tämä näkyi – noh – perässä. Pyrstöni oli kuin Arielilla, mutta mahani ei sallinut moisia simpukkabikinejä. Vaikka muutos ei ollut radikaali, oli se tunteena äärimmäisen epämiellyttävä. Halusin olla tyytyväinen, mitä en sillä hetkellä ollut. Tämä balanssi riittämättömyyden ja hyväksynnän välillä on välillä raskasta. Itsensä rakastaminen tuntuu hyvin vaikealta välillä. Jopa minulle, joka tuntee olevansa itseluoton ja itsensä tuntemuksen kanssa vahvoilla. Vahvoilla sen suhteen, mitä haluan ja varsinkin mitä en halua. Oli kyseessä päivällinen, treeni, tiettyjen ihmisten läsnäolo tai omat tunteet – teen yleensä juuri niin kuin haluan. Riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne ei ole minulle hyväksyttävää ja saa aikaan epätasapainotilan. Epätasapainotilan joka on hyvin paljon kytköksissä kaikkiin muihin elämänosa-alueisiin. Klassisesti: liikunnan, ruuan, työn ja sosiaalisten suhteiden tasapainoa. Syksyllä havaitsin, että olen ollut osa piirejä, joista en pidä. Olen syönyt asioita, jotka eivät saa minua voimaan hyvin. Olen tehnyt työtä, jossa koin oman paikkani hakemisen lumipyryiseksi suunnistamiseksi. Mihin tämä kaikki johti? Ei huvittanut liikkua, mikä vain pahensi asioita. Muutosteni marraskuussa yritin paikata näitä tuntemuksia lopettamalla lihan, herkut ja bileissä riehumisen. Siltikään olotila ei ollut tyytyväinen. Joulun aikaan reissasin ympäri Suomea ja elin suklaalla. Viimeisessä Suomietapissa olin ylirasittunut, suorittamisen aikaansaamassa stressitilassa ja tunsin itseni saamattomaksi. En olisi jaksanut nousta sohvalta uudenvuodenbileisiin. Espanjan reissulla sain ruokamyrkytyksen, vaikka jaoimme matkaseuralaisen kanssa kaikki ruuat. Vaikka uskon tällaisissa tapauksissa lähes aina tieteeseen ja siihen bakteereista alkavaan tilaan, voisin kuvitellla alitajunnalla olleen jotain osuutta asiaan - JARRUTA JO!

Näiden ajatusten lisäksi olen kerännyt harteilleni aikamoisen maailmantuskan. Ja johtuneeko ruotsalaiseen tapaan pitkistä kokousistunnoista vai tästä, mutta hartiani ovat olleet hyvin jumissa. Mikä ihmeen maailmantuska? Tuska sinusta, tuska minusta, tuska hänestä. Tuska, että minun tekoni, valintani ja tekemäni asiat koskettavat kaikkia ympärilläni. Minä, normaalisti hyvä ja jouheva päätöksentekijä, en ole saanut päätöksiäni lukkoon. Raivostuttava tunne. Koin maailmantuskaa lihan syömisestä, koin tuskaa ystävien puolesta, jotka taas kokivat tuskaa merkityksettömistä asioista. Huonoa omaatuntoa ei tarvitse tuntea hyvällä säällä sisällä olemisesta, sunnuntaisen siivouksen missaamisesta, yhden meilin unohtamisesta. Kaikki asiat, jotka ovat joko merkitykseltään helposti ratkaistavissa tai olan kohautuksella selvitettävissä. Asioita, joiden vaikutus elämään on joko aika pientä tai johon ei pysty vaikuttamaan laisinkaan. Lisäksi tämä kaikki johti siihen, että oikeiden extraongelmien tuleminen sai minut lähinnä vain käpertymään omaan kuoreeni, lohduttautuen omaan piittaamattomuuteeni ja äristen ihmisille mielipiteitä, jotka eivät edes olleet omiani.

Jossain vaiheessa havahduin siihen, etten siedä puhua kenellekään töissä, kotona tai jopa kassajonossa olevat toiset ihmiset ärsyttivät. He olivat tielläni, kun minä olin tekemässä parempaa maailmaa. ”Tässä on kiire ihmiset – minä olen tärkeä ja sovitan maailman syntejä nopeammin, mikäli sinä laitoisit klementiinisi hihnalle nopeammin!” Tämä ei kuulu minun arvoihini, minä en ole tällainen, minä en halua olla tällainen. Kuin taikaiskusta minä sain duunissa epiphanyn – tekemäni työ ja omat projektini ovat merkityksellisiä, tieteellisiä ja tärkeitä yritykselle, osastolle ja minulle itselleni. Vaikka en paina tabletteja ja ole labrassa kuutta tuntia kahdeksasta, ei se tarkoita, ettenkö saisi tähän maailmaan hienoja tuloksia. Horjunut tasapaino on löytynyt takaisin. Ajattelen selkeämmin, saan aikataulutettuani päiväni paremmin loputtoman haahuilun jälkeen ja näen taas, miten päätökseni selkiytyvät. Tämä on johtanut siihen, että hymyilen matkalla töihin, hymyilen juostessa ja hymyilen, kun tapaan ihmisiä. Olen takaisin Annikan omassa ihmemaassa – loputtomassa ihmeiden valloittamassa, fantastisen luottavaisessa ja pilvettömien taivaiden ihmemaassa. Mikä tässä on parasta: kaikilla on mahdollisuus samaan tunteeseen. Pitää vain löytää se oman elämän tasapaino.

Tankeflöde

Granada, Spain - talot yhtä hyvässä mallissa kuin Annikan ajatukset

Enpäs ole taaskaan kirjotellut. Tai olenpas. Mutta en tänne. Olen kirjoitellut haja-ajatuksia, tavoitteita, muistilappuja, työraportteja, muistiinpanoja, tinderviestejä, ristikoita. Olen raapustellut kortteja, laittanut reseptejä kirjaan ja yrittänyt muistaa viestitellä äidillekin takaisin. Kirjoittaminen on niin äärimmäisen tyydyttävää hommaa. Silloin kuin sanat löytyvät.

Minun sanani löytyvät yleensä liikunnan jälkeen. Taaskin höyryän keittiönpöydän ääressä, kun ajattelin juoksemisen olevan polkupyörällä polkemista helpompaa vastatuulessa ja kaatosateessa. Kyllä, siinä on logiikkaa! Ja magiaa varsinkin! Juoksin siis töistä kotiin, mutta vedin parin mutkan kautta niin, että kuuntelin koko Alex och Sigge –jakson. En suorittamisen takia, vaan fiiliksen! Fiiliksen, joka on mukaansa vetävä, että se sai minut hymähtelemään ja toivomaan, että voisin kommentoida jollekin.  Ajattelin soittavani ystävälle Suomeen, mutten tehnyt sitä. 

Olen viime aikoina miettinyt tulevaisuutta, mutten tehnyt yhtäkään päätöstä sen suhteen. Tai juuu olenpas, mutta olen myös elänyt kuten juuri minä tykkään elää – haahuillen. Mihin se on johtanut? Olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, olen oppinut enemmän kuin pitkään aikaan, olen hikoillut enemmän kuin pitkään aikaan. Olen hymyillyt, syönyt ja rauhoittunut. Onko onnellisuus tosiaan näin helppoa? Muistan elämän alamäessä muutama vuosi takaperin ajatelleeni, että voi kun olisi vain lämmin ja voisi vain syödä itsensä kylläiseksi. Sanoin tämän ääneen ja joku sanoi minulle, että miksei se olisi mahdollista? Tätä filosofiaa toteutan nykyään aina. Siten saan elämääni enemmän hyviä hetkiä. Hyviä hetkiä, joista kehittää muistoja. Muistan tunteita hyvin vahvasti – epätoivoa ja surua, piittaamattomuutta ja rauhattomuutta, riemua ja tyytyväisyyttä. Vihan tunne on hyvin läsnä itselläni ulospäin muttei muistijälkenä suhteellisen heikko. Miksi näin? Surun tunne taas itseltäni näkyy ulospäin varmaan harvoiten, vaikka tunteena se voi on yleensä hyvin vahva ja jättää myös vahvan muistojäljen. Tällaisten asioiden pohdiskelu vie minut niin Inside out –animaatioelokuvaan... 

Olen kyllä niin ajatuksen kauniin virran armoilla! Alan asiaankuulumattomassa möötissä suunnittelemaan jatkoa toiseen tutkimukseen mielessäni. Lenkillä päätänkin juosta katsomaan asuinaluetta, jossa kaveri asuu vaikka se lenkki levähtää puolituntisesta puolitoistatuntiseksi. Ravintolassa alan tilaamaan yhtä annosta, mutta vaihdan samalla annoksen toiseen.  Sanokaa tätä vaikka ’the forceksi’, mutta intuition seuraamisessa on järkeä. Aina ajatukseni eivät ole loogisia eivätkä johda pelkästään positiiviseen outcomeen, mutta pääasiassa että vievät johonkin. 

Seuraavaksi toivon, että ajatukseni vievät minut Manchesteriin. En usko toiveiden, unelmien ja tavoitteiden pitämisen salassa palvelevan kenenkään itsetuntoa. Itse sanon aina moisia ääneen ja sanon ne lujaa. Sanon, vaikka kukaan ei uskoisi todeksi. Sanon, vaikka kukaan ei haluaisi uskoa mahdolliseksi. Sanon, jotta luon itselleni kuvan, että pystyn. Siten minä pääsin aikoinani proviisoriksi, siten minä menin aikoinani Irlantiin, siten minä  saavuin Ruotsiin ja siten minä ajattelin päätyä Manchesteriin. Olen sanonut, että se on ehkä varmaa. Onpahan sanottu ja onpahan sinällään vielä oma häntä turvassa. Manchester siis! Kohti onkologiaa! Koska minä sanon omia tavoitteitani, halujani ja unelmiani niin kovaa ääneen, toivoisin muiden tekevän samaa. Tätä kuitenkin harvoin tapahtuu. Tämän vuoksi ymmärrän, että ihmiset pitävät minua joko hyvin kunnianhimoisena, äärimmäisen egoistisena tai vain puhtaasti ärsyttävänä. Kaiken tämän jälkeen täytynee sanoa, että tavoitteet tälle vuodella ovat vielä tosin hakusessa. Palataan aiheeseen. Ehkä täällä, ehkä ihan puhtaasti Annikan omassa harmaassa kirjassa tai arkipäiväisissä keskusteluissa.