Balansberoende

Kysyin yhdeltä deittaamaltani pojalta, että mistä ruumiinosastaan hän pitää eniten. Vaikka monet pojat olisivat ehkä sanoneet jotain vyön alapuolelle viittaavaa, tämä poika sanoi kysymystäni tyhmäksi. ”Kasvoistani tietenkin. Kroppahan voi olla mitä vain päivästä riippuen.” Tämä sai minut ajattelemaan paljon, miten me naiset otamme yleensä yhden inhokkiruumiinosan ja keskitymme monesti vain siihen. Katselemme peilistä, että jassoo, tuossa on tuo muhkura mitä olen kaksikymmentä vuotta tuijottanut ja vihannut. Aina peiliin katsoessa kiinnittyy katse johonkin, mitä on vaikea hyväksyä. Se voi vaihdella päivittäin, elämänkausittain tai pysyä pitkälti samana. Tämän kekseliään miehen idea, että sinun kroppasi on aina mukanasi – sen kanssa täytyy olla sujut. Sille täytyy antaa armoa vaihtelulle erinäisten ulkoisten ja sisäisten muutosten mukaan. Kasvot on pysyvät, personaasi juuri passelit ja itseluottamuksen talon pilaarit. Basically.

Itse olen syksyn kamppaillut erinäisten ristiriitaisten tunteiden kanssa oman kropan suhteen. Sen jälkeen, kun olen kokenut parantuneeni kaikesta syömisteen liittyvästä häslingistä ja omannut rennon, sallivan linjan, olen ottanut kroppani lähinnä vain instrumenttina. Pyrin kuuntelemaan itseäni, tarpeitani ja halujani. Korean reissulla ja syksyllä se oli aika pitkälti makean perään. Ja tämä näkyi – noh – perässä. Pyrstöni oli kuin Arielilla, mutta mahani ei sallinut moisia simpukkabikinejä. Vaikka muutos ei ollut radikaali, oli se tunteena äärimmäisen epämiellyttävä. Halusin olla tyytyväinen, mitä en sillä hetkellä ollut. Tämä balanssi riittämättömyyden ja hyväksynnän välillä on välillä raskasta. Itsensä rakastaminen tuntuu hyvin vaikealta välillä. Jopa minulle, joka tuntee olevansa itseluoton ja itsetuntemuksien kanssa vahvoilla. Vahvoilla sen suhteen, mitä haluan ja varsinkin mitä en halua. Oli kyseessä päivällinen, treeni, tiettyjen ihmisten läsnäolo tai omat tunteet – teen yleensä juuri niin kuin haluan. Riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne ei ole minulle hyväksyttävää. Nämä ajatukset ainakin itsellä on hyvin paljon kytköksissä kaikkiin muihin elämänosa-alueisiin. Klassisesti: liikunnan, ruuan, työn ja sosiaalisten suhteiden tasapainoa. Syksyllä olen havainnut, että olen ollut osa piirejä, joista en pidä. Olen syönyt asioita, jotka eivät saa minua voimaan hyvin. Olen tehnyt työtä, jossa koin oman paikkani hakemisen lumipyryiseksi suunnistamiseksi. Mihin tämä kaikki johti? Ei huvittanut liikkua, mikä vain pahensi asioita. 

Näiden ajatusten lisäksi olen kerännyt harteilleni aikamoisen maailmantuskan. Ja johtuneeko ruotsalaiseen tapaan pitkistä kokousistunnoista vai tästä, mutta hartiani ovat olleet hyvin jumissa. Mikä ihmeen maailmantuska? Tuska sinusta, tuska minusta, tuska hänestä. Tuska, että minun tekoni, valintani ja tekemäni asiat koskettavat kaikkia ympärilläni. Minä, normaalisti hyvä ja jouheva päätöksentekijä, en ole saanut päätöksiäni lukkoon. Raivostuttava tunne. Koin maailmantuskaa lihan syömisestä, koin tuskaa ystävien puolesta, jotka taas kokivat tuskaa merkityksettömistä asioista. Mitä itse luokittelisin merkityksettömäksi? Asu pikkujouluihin, glögi-illan päivämäärän päättäminen, ravintolan töykeä asiakaspalvelu, junan myöhästyminen, huono sää. Kaikki nämä asiat, ovat sellaisia, jotka ovat joko merkitykseltään helposti ratkaistavissa tai olan kohautuksella selvitettävissä. Asioita, joiden vaikutus elämään on joko aika pientä tai johon ei pysty vaikuttamaan laisinkaan. Lisäksi tämä kaikki johti siihen, että oikeiden extraongelmien tuleminen sai minut lähinnä vain käpertymään omaan kuoreeni, lohduttautuen omaan piittaamattomuuteeni ja äristen ihmisille mielipiteitä, jotka eivät edes olleet omiani.

Jossain vaiheessa havahduin siihen, etten siedä puhua kenellekään töissä, kotona tai jopa kassajonossa olevat toiset ihmiset ärsyttivät. He olivat tielläni, kun minä olin tekemässä parempaa maailmaa. ”Tässä on kiire ihmiset – minä olen tärkeämpi sinä ja minä teen kaikesta paremman, mikäli sinä vaan voisit latoa klementiinisi siihen hihnalle nopeammin!” Tämä ei kuulu minun arvoihini, minä en ole tällainen, minä en halua olla tällainen. Kuin taikaiskusta minä sain duunissa epiphanyn – tekemäni työ ja omat projektini ovat merkityksellisiä, tieteellisiä ja tärkeitä yritykselle, osastolle ja minulle itselleni. Vaikka en paina tabletteja ja ole labrassa kuutta tuntia kahdeksasta, ei se tarkoita, ettenkö saisi tähän maailmaan hienoja tuloksia. Tämän oivalluksen lisäksi puolitoista tuntia mentoorini kanssa, muutama ilta niiden ihanien ystävien kanssa ja matkapäätös Sevillaan matkustamisesta tammikuussa muuttivat muutosten marraskuuni jumalalliseksi joulukuuksi. Horjunut tasapaino löytyi takaisin. Ajattelen selkeämmin, saan aikataulutettuani päiväni paremmin loputtoman haahuilun jälkeen ja näen taas, miten päätökseni selkiytyvät. Tämä on johtanut siihen, että hymyilen matkalla töihin, hymyilen juostessa ja hymyilen, kun tapaan ihmisiä. Olen takaisin Annikan omassa ihmemaassa – loputtomassa ihmeiden valloittamassa, fantastisen luottavaisessa ja pilvettömien taivaiden ihmemaassa. Minä näytän juuri siltä minun pitäisikin, minä pidän itsestäni ja minä voin onnistua kaikissa haaveissani. Mikä tässä on parasta: kaikilla on mahdollisuus samaan tunteeseen. Pitää vain löytää se oman elämän tasapaino.

Nytt till november

Tulin juuri kotiin töistä. Juuri ennen ulko-ovea kuuluu ”SAATANAN IDIOOTTI, SÄÄ ITE SOITIT MULLE! MÄÄ SANOIN ETTÄ ÄLÄ......” Ikävä jättää teidätkin cliffhangerin äärelle, itsellä jäi nimittäin jännin kohta jäi kuulemati. Ihmiset pääkadulla kääntyilivät huutajaa kohti, minä en. En halunnut pahentaa mielikuvaa päässäni. Äkkiä sisään.

Mitäs muutas olen kuulostellut viime aikoina? Paljon mielenkiintoista tiedesnackkia, hieman sateen ropinaa ja paljon Alex och Sigge –podcastia. Olen vaihtanut normaalin pyöräilytapani musiikittomasta podcastilliseen. Alexin ja Sigen podcast on aivan fantastinen: miehet pohtivat omaa elämäänsä, muiden elämää ja kaikkea pohtimisen arvoista. Ennenkin olen Alexia ja Siggea kuunnellut pitkillä juoksulenkeillä ja monotonisina labrapäivinä. Mutta tänä syksynä siitä on tullut päivittäistä, addiktoivaa ja kysymyksiä herättävää. Jännintä tässä on, että yleensä minua kiinnostavat eniten ihmiset joihin samaistun. Näissä miehissä ei minun kanssani mitään yhteistä. Molemmat ovat perheenisiä, julkisuuden henkilöitä ja äärimmäiset aitoja ja hyviä tunteiden käsittelijöitä. Minulla kun tuntuu olevan tunnekategoriassa ainakin julkipuoleen näkyvillä lähes ainoastaan viha ja ilo. Molemmat näistä tunteistani ovat yleensä ääripäitä: vihantunteeni nousee yleensä hyvin artikuloidusti mutta usein perusteetta (esim. siinä vaiheessa kun tulen kotiin ja Kevin soittaa musaa keittiössä) ja ilon tunteeni hyppää esiin sekunneissa innostuessani (esim. tänään suunnitellessamme joulubileiden teemaa). Koska itseni kehittäminen saralla kuin saralla on mielenkiintoista, koen tämän oman persoonanikin kehittämisen mielenkiintoisena. Tämä podcast on nostanut kaikkia muitakin tunteitani ilmi ja tapa, millä nämä miehet artikuloivat koko tunteiden skaalaa on upeaa. Olen niin ahaa-elämysnarkkari! Suosittelemislistalle siis jokaiselle. Ihan vaikka vain ruotsinsanavaraston laajentamiseksi.

Tätä mentaliteettia vältän.

Muuten olen muutaman viikon sisällä ainakin juossut puolimaratonin, leikkinyt soturia lasertagissa, pohtinut omaa kehittymistä mentoorin kanssa, liittynyt yhteen nuorisokomiteaan, treffannut suomalaisen kummitädin muutaman vuoden tauon jälkeen, päätynyt randomkemuille juomaan kuoharia ja hostannut illalliskemut. Mutta silti tuntuu, että olen aina kotona. Ainakin verrattuna tenttiviikkostressilliseen, lähes yliopistolla nukkuvaan Amandaan ja viisi kertaa viikossa bailaavaan Keviniin. Kämppiksiini siis. En tiedä myös, mikä maailmanparannusvimma minuun on iskenyt. Olen joogannut enemmän kuin juossut, jättänyt jäätelön muille ja lupautunut lihattomaan marraskuuhun. Muutosten ja mielenrauhan marraskuu luvassa! Mahdollisesti myös mielettömän masentava ja mieltä alentava marraskuu, mikäli kaikki kokeilut ovatkin vesiperiä. Olen optimisella linjalla. Plus olen saanut kolme kaveria täältä Götiksestä innostumaan lihattomuudesta. Jännä valinta entiseltä sikafarmarin tyttäreltä, joka pystyy vetämään kokonaisen 300 gramman savukinkkupaketin illassa (jäätelön lisäksi toinen paheeni). Ainiin! Jotta tämä ei menisi pelkkien keitettyjen porkkanoiden ja juustoleipästen mättämiseksi, olen päättänyt kokeilla uutta reseptiä joka viikko. Tämän viikon saldona hummusta ja falafelia kokeiltu. Juu, ei jatkoon. Miten voi ollakin, että osaan leipoa, mutta ruuanlaitto on jotenkin mahdotonta?

Vaikka Suomi ja suomalaisuus ei ole usein mielessäni romantisoitu vaan lähinnä samanlaista tunteita herättävä kuin suolakurkut pelkiltään (HYI YÖK HEMMETTI SOIKOON), olen suunnitellut joululomaani. Ensin katsoin Bangkokkia, sitten Dubaita ja vilkaisin jopa kauan haaveiltuja Chilen lentoja. Mutta ei, suomalainen joulu luvassa. Saa nähdä millä kokoonpanolla, menulla ja mielialalla se sujuu. Itse en ruukaa olla stressaaja, vaan enemmän fiilistelijä. Minä rakastan joulua! Outoa sanoa, kun vielä ensi viikonloppuna on yhdet Halloween-kemut edessä. 

Arvatkaapa mitä muuta jännää on edessä? Pääsen ensimmäiselle businessmatkalleni! JEE! Pääsen toteuttamaan omaa markkinointitutkimusta! JEE! Lähden joululomalla reissuun Reetan kanssa! JEEJEEJERRYCOTTON!

En riktig forskare

Meikkis on aloittanut uuden työn. Tai tjänstin tai viran tai mikäs nimi nyt laitettaisiinkin. Olen nykyään Graduate Scientist. Tiedenaista kerrakseen. Olen kyllä juuri sitä tyyppiä, että määritän itseni työni mukaan. Kaksi viikkoa alkanut pesti on tuntunut ehkä parhaimmalta saavutukselta tähän työuraan mennessä. 400 - 500 hakijaa, 3 valittiin. Minut höpönenä siihen mukaanluettuna. Minun CVni, hakemukseni ja työhaastattelujeni (kyllä, niitä oli sellaiset viisi kipaletta) sai minulle duunipaikan, jossa viihdyn, jossa voin kehittyä ja joka toivottavasti vaikuttaa tulevaisuuden haaveisiini hyvin selkeästi. Kaksi muuta ovat poikia, hienoista yliopistoista (vai miltä kuulostaa University of York tai Harvard verrattuna University of Eastern Finlandiin...) ja todella mukavia.

Aloitin siis AstraZenecan omassa graduate ohjelmassa. No mikäs tämä tällainen ohjelma oikein on. Äiti ei tajunnut, kaverit ei ymmärtäneet ja itsekin olin huulipyöreänä kun ensimmäistä kertaa tästä kuulin. Tämä ei liity mitenkään yliopistooni tai myöskään graduuni. Aivan separaattijuttu. Kahden vuoden ohjelma, johon sisältyy meikäläisen työskentelemistä kolmella eri osastolla. Nämä voivat olla lääkekehityskaaren alku- tai loppupäässä, ihan molekyylien metsästämisestä kaupallisen valmistuksen mittakaavaan. Ensimmäinen paikka tuli määrättynä isommilta jampoilta, kahteen seuraavaan saadaan omaa vaikutusvaltaa myös mukaan. Työtehtävät? Yleensä tulemme olemaan projekteissa mukana niin kuin muutkin työntekijät, mutta mahdollisuus on yleensä myös tehdä science projekteja siinä sivussa. Eli ikään kuin tutkia tarkemmin jotain yhtä asiaa, esim. mallintaa tiettyä molekyyliä ja sen sitoutumista, kehittää dissoluutiomenetelmää tietylle formulaatiolle tai tutkia eri rullapuristimien vaikutusta partikkelikokoon. Pääasia koko hommassa on oppiminen. Ja luultavasti tämä oppimisen intoni sai minulle juuri tämän paikan. Onhan tiede nyt vaan niin pirun siistiä! Ja vastauksena äitinikin ensimmäisenä esittämään kysymykseen: kyllä, tästä saa myös palkkaa. Kilpailukykyistä sellaista.

Missä nyt sitten olen aloittanut? Märkärakeistamista sisältäneen vuoden jälkeen olen hypännyt inhaalation pöhisevään junaan, tarkemmin sanottuna inhalaattoreiden maailmaan. Mukaan on heitetty myös packaging osasto, eli kaikenlaiset pakkaukset. Tiedänkö mitään aiheesta? Juu en. Tämä 'Devices and packages' -osasto onkin siitä juuri hyvä valinta, että kuten aika tarkkaan vuosi sitten, taaskaan minulla ei ole mitään käryä mistä puhutaan lukuisissa mööteissä. Uusia kirjainlyhenteitä, uusia projekteja, uusia ihmisiä. Uusi konttori, uusi fikarummet, uusi pyöränparkkeerausspotti. Jännää! Kivaa! Aivan fantastista! Tosin tätä uutuuskomboa vaikeutettiin hieman jo ensimmäisellä viikolla, kun kaikki muuttivat konttoreita (eli ei mitään hyötyä mistään nimi-konttori-assosiaatioista), läheisin pomoni jäi lomalle ja minulla oli yhden sivun mittainen lista työtehtävistä ja niissä auttavista ihmisistä. Koitan heittäytyä tähän maailmaan sulavasti, vaikka olenkin ainut proviisoritaustainen koko tiimissä. Onneksi huumorini on aika hyvin koneinsinööreihinkin uppoavaa taikka sitten uudet kollegani nauravat kohteliaisuudesta. Networking -skillssit käyttöön ja työlistan kimppuun! 

Mitäs muuta täällä Götiksessä tapahtuu? Noo... Jos nyt välillä käyn vähän viinillä.
AINIIN JA OSTIN UUDEN PYÖRÄN!! KAUNEIN PYÖRÄ IKINÄ!! Ja siis tietysti myös hyvä polkea. Niin kiva, että poljin tänään töiden jälkeen fiilistelyextraa lähemmäs 10 kilometriä.

Hur var Syd-Korea?

Juu sitä tuli vähän taas kierreltyä. Etelä-Koreaa nimittäin. Joka paikassa ennen ja matkan aikana minulta kysyttiin, että mikä on matkani tarkoitus. Miksi valitsin Etelä-Korean? Kuten annikamaisessa maailmassani hyvn usein tapahtuu, tämäkään reissu ei ollut järkiperäisesti suunniteltu. ”Miksi ei?” oli yleisin vastaukseni. Halusin mennä Kiinaan, mutta kun aikaa kiertelyyn oli kaksi viikkoa ei se olisi ollut Kiinalle tarpeeksi. Kävimme Reetan kanssa syömässä korealais-meksikolaista fuusiosafkaa Götiksessä. Siellä sanoin: mitäpä jos menisin Souliin? Reetan mielestä ajatus oli loistava. Ei yllättävää siihen nähden, että me yritämme aina rohkaista toinen toistamme poistumaan mukavuusalueelta. Pari päivää keskustelun jälkeen bookkasin lentoliput, jotka eivät olleet myöskään häävin pahan hintaiset.

Tässä temppelin majatalossa olin yötä. Jep. Ainoana turistina.

Ennen Etelä-Korean keikkaa, olin Suomen lomalla. Yritin (ja onnistuin) tiivistämään Suomen kesän yhteen viikkoon syyskuussa. Tampere, Turku, Vaasa. Sukulaisia, ystäviä ja koiria. Suomi on... Suomi. Uniikkimaa, jonka juomiskulttuuri oli junttimaisempi, humalahakuisempi ja riidanhaluisempi kuin muistin. Toisaalta visiitti Pispalan Pulteriin toi hyvää perspektiiviä pintaliintoklubbailuun Göteborgissa. Götiksessä en ole koskaan todistanut baaritappelua, nähnyt baarissa karaokepuolta tai joutunut epämääräisen kähminnän kohteeksi. Niin. Kuitenkin Suomessa oli ystäviä. Ihania, jotka tarjoavat sohvaa, kaljaa tai hyviä ideoita (melontaa!). Korvaamattomia ja aivan usein aliarvostettuja tai liian vähälle huomiolle jääviä. Kompensoidakseni huonoa yhteydenpitoani Etelä-Koreasta lähti matkaan yli 15 postikorttia. Ja siis kaikki uniikkeja juuri sille kaverille tarkoitettuja kuvineen tekstineen päivineen.

Muuido

Tulin Etelä-Koreasta viime perjantaina myöhään illalla. Kaverit täällä ovat kyselleet, että miten meni, kerro jotain. ”Hur var Syd-Korea?” Yhdellä adjektiivilla kuvattuna olen käyttänyt paljon sanaa häftigt, vaikkakaan se ei ole täysin kuvaava. Etelä-Korea oli erilainen, yllättävä ja jännittävä. Hämmentävä ehkä vain yhdellä adjektiivilla (en tiedä miten sanoisin ruotsiksi). Ja koska kyseessä oli ensimmäinen komennukseni Aasiaan, niin tällaistähän sen pitikin olla. Tosin siinä vaiheessa, kun kännykkä tai pankkikortti ei toiminut ja olin ainoana turistina yötä saarella, jossa kukaan ei puhunut kanssani mitään kieltä, niin meinasi tulla pupuja shortseihin. Kuitenkin, niin kuin elämässä yleensäkin, tässäkin asiassa asenne ratkaisi. Minähän tulin tänne uutta kokemaan, niin nyt piru vieköön koetaan. 

Havainnollistaakseni omaa säätöäni ja kommellusten määrää... Busanin rantatemppeli taustalla

Reittini meni lopullisesti reittiä Soul – Muuido – Incheon – Soul – Guin-sa – Busan – Soul. Suunnitelmattomuuteni johti välillä outoihin mutkiin ja 8 tunnin bussimatkoihin, mutta aina pääsin perille. Matka oli tyypilliseen matkaan jännillä randomjutuilla höystetty. Kuten, että Guin-san temppelissä osallistuin temppelin buddharituaaleihin 24 tunnin ajan, jonka jälkeen join iltateetä buddhalaismunkkien kanssa, jotka kertoivat viisauksia tunteiden ja mielen hallinnasta, elämäntavoitteista ja, yllättävää kyllä, viinin maistelusta. Yksi värisyttävimpiä kokemuksia oli temppelin aamuseremonia, jossa sitten kello 3.30 aamulla kierreltiin pagodaa tuntemattoman puusoittimen kolinan tahtiin ja hoettiin voiman hakemista 4 jumalalta. Koitin seurata mukana kumarruksissa ja samalla stalkata, että mitä ympärillä tapahtui. Hämmentävää.

Eräs Soulin palatsi aivan ihanan sarkastisen korealaisen oppaan kera. Silmät kiinni sillä, sortsa!

Myös Busanissa kävi tuuri, kun haahuilin Haeundaen rantakaduilla ilman kunnon karttaa, pelkästään hostellin osoite kännykässä ja yritin osua oikealle kadulle törkeessä sokkelossa. Tähän päivään mennessä en ole ikinä menettänyt uskoa löytämistaitoihini, vaikken yleensä löydä itseäni kartoista, joihin on merkattu punainen YOU ARE HERE LOSER -pallura. Kuitenkin, hostellin omistaja oli kaiketi odottanut minua checkkautuvaksi sisään ja lopulta mennyt hostellin viereiseen ravintolaan päivälliselle. Sieltä hän näki tämän blondin haahuilun, laski yhteen 1+1 ja tuli tulokseen, että minun on pakko olla hänen toistaiseksi puuttuva vieraansa. Itse ajattelin, että kuvittelen jonkun huutavan nimeäni korelaisessa rantakaupungissa. Ehei, tämä pyöreän puoleinen PSYn (muistatteko Gangnam stylea laulavan heebon) näköinen, mutta rentoihin vaatteisiin pukeutunut korelainen juoksi vierelleni, selitti tilanteen ja menimme takaisin ravintolaan. Hän tilasi minullekin ruokaa (korean barbeque, parasta!), jonka jälkeen vei hostellille silittelemään koiranpentuja. Saman jätkän ansiosta sain täydellisen kohteen iltakävelylle ja sopivan agendan seuraavalle päivälle. Rakastan hostellien auttamiskulttuuria, koska aina löytyy joku joka tietää, mikä oli juuri hyvä idea minun reissulleni, aikataululleni ja persoonalleni. Plus parhaat ruokapaikat tulee yleensä aina hostellien vinkkien kautta (myös nälkäiselle matkaajalle sopivasti lähistöltä)! 

Perusapetta. Yhden hengen annos.

Koreassa kommunikointi tapahtui yleensä kaikkien kymmenen sormen turvin. Peukkua tai ristimerkkiä näyttämällä sai yleensä syömäkelpoista ruokaa. Kun ruokaa sai eteensä, niin sitä tuli yleensä paljon, miljoonassa eri kipossa ja riisin kera. Maistelemalla voittoon! Joskus napakymppejä, joskus napanöyhdältä maistuvia, mutta aina yhtä hyvää navan täytettä. Paitsi temppelissä, jonka kasvisruoka sai sellaiset repulsiot, kimchi kun ei ole minun mittakaavallani mitenkään ok aamupalaruokaa... Parhaimmistoa oli tietenkin korealainen bulgogi elikkä naudanliha hakattuna pieneksi. Myös gimbap eli korealainen versio sushista oli lempparilounasta. En syönyt koiraa, ötököitä tai eläviä mustekaloja. Luullakseni... hehe

Summasummarum, suurimman osan reissuani vietin Etelä-Korean valtavassa pääkaupungissa Soulissa. 10 miljoonaa asukasta ei johtanutkaan täysinäisiin katuihin ja paniikkiin vapaan tilan puuttumisesta. Soul oli energian täyttämä, ei liiallisten ihmisten. Jokainen asuinalue oli omanlaisensa, omalla ravintolavalikoimalla ja shoppailumahdollisuuksilla valjastettu. Olisin voinut vain syödä ja shopata pari viikkoa putkeen, mutta sen sijaan tsekkasin myös 4 palatsia, temppelin, tornin, muistopaikan ja lukuisia markkinoita. Kävelin, kunnes en enää pystynyt muuta kuin tanssimaan. Hyvin rationaalista. Olin kolmessa eri hostellissa kolmella eri alueella yötä ja Hongdaen alue nousi lemppariksi näin illanviettomahdollisuuksien myötä. Paljon ruokamahdollisuuksia, paljon baareja ja paljon nuoria, iloisia ihmisiä. Yhtenä iltana hypin korealaisten kanssa teknon tahtiin, toisena leikin hollantilaisen pojan kanssa ruotsalaissisaruksia kaljabaarissa (meni hyvin läpi, kunnes tuli vastaan korealainen tyttö, joka oli opiskellut ruotsin kieltä Soulissa 4 vuotta. WHAT ARE THE ODDS??). Jokaiselle mielentilalle löytyi paikka Hongdaesta. Soul valloitti. Soulissa olisi voinut viettää helposti pari viikkoa pelkästään.

JSA. Siniset rakennukset YK:n rakennuksia, iso rakennus taustalla Pohjois-Korean. Mukana kahden tyyppistä etelä-korealaisten soturipoikaa ja tietenkin jenkkisotilaat päälle.

Ja ainiin. Kävin myös Pohjois-Koreassa! HÄHÄÄ Kokonaiset pari metriä sen puolella. Osallistuin kiertueelle, joka vei demilitarisoidulle alueelle (DMZ), pohjois-korealaisten rakentamaan tunneliin, ja lopulta näiden kahden maan jaetulle turvallisuusalueelle (JSA). Mieleenpainuva reissu, jossa tensioita oli koko päivän. Oppaamme oli etelä-korealainen nainen, joka osasi nostaa mielenkiintoisia faktoja maastaan esille. Kaikenkaikkiaan voisin sanoa, että mikäli korelaisen aksentin ymmärtäminen vääntyy päässä ymmärrettäväksi, on kaikille ’toureille’ osallistuminen Etelä-Koreassa hyvin mielenkiintoista, sillä harvoja tekstejä on jaksettu kääntää englanniksi.

Mahdollisesti tulevaisuuden junareitti (Etelä-Korean toiveissa ainakin)

Etelä-Korea. Hyvin tiiviissä paketissa. Kas näin.

Otrolig känsla

Otin itse! Minä!

Täällä taas! Tällä kertaa tuoksuna onkin maskuliinen hiki. Ehkä myöhemmin muutun makeammaksi villivadelmaisen vartalovoin myötä. Makeaa on tällä hetkellä vain tänään nautittu Snickers-kakku, ortoligt gott! Tai gött kuten Götiksen dialekti murtaa. On vain endorfiinit niin korkealla, että pakko tulla hehkuttaan. Toki tämä tästä kräshää mikäli ei tule joko a) uutta snickerskakkupalaa b) ruokaa c) juomaa lähiaikoina. Olen aika lunki näiden syömismeininkien suhteen. Minut tuntevat tietävät että typerällä tavalla hassasin pari vuotta siihen etten syönyt juuri mitään. Nykyään otan vahinkoa takaisin! Viime viikolla testasin kolmea uutta jätskimakua. Voittaja oli tietenkin : Carte D'orin Salted caramel, joka pieksi yllärinä myös ennakkosuosikin creme bruléen...

Itseäni kyllä pännii lukea överipositiivisia blogeja, mutta koitan muistaa päivittää ketutushetkistäkin. Tällä hetkellä vain tulevaisuus näyttää niin antoisalta, että oikein teki mieli käkättää ääneen pyöräillessäni kotiin. Tästä tulikin mieleen, että minua naurattaa myös se, että tavallaan "tunnen" vastaantulevia pyöräilijöitä. Aikamoisia persoonia tulee meinaan kohdattua lähes päivittäin. On esimerkiksi jätkä, josta tulee IHAN mieleen James Dean. Hän polkee reteesti vanhalla fillarilla muodikas ananastukka vienosti heiluen musta nahkatakki auki. Vastakohtana löytyy myös kypärä päässä, huomioliivi selässä ja ristomattirasilasit tanassa pyöräilevä jannu. Sitten on noin 55+-ikäinen daami, jolla on yleensä jokin vaalea liehuvahelmainen mekko tai hame päällään. Talvisena sadekelinä varusteena oli lähes nilkkoihin asti ulottuva, musta sadetakki. Kelissä kuin kelissä hänellä on aurinkolasit, mutta aina myös kypärä, jonka alta paljastuu Maria Montazami -vaikutteinen pitkä, blondi tekotukka. On myös urheilullinen, harteikas tehotyttö, jonka ilmeisiin voin samaistua hänen tullessa vastaan iltapäivällä Göteborgin tyypillisessä vastatuulessa (minulla tällöin osuvasti ihana myötätuuli). Kaikista vastaantulevista tuntuu huokuvan päämäärän saavuttamisenkaipuu. Paitsi ehkä yhdestä harmaahapsisesta reippaan oloisesta naisesta, joka tuntuu taluttavan pyöräänsä joko kokonaan  tai ainakin puoleen väliin Mölndaliin matkatessaan. Useammin näen hänet pyörää taluttaessa kuin satulan päällä, vaikka menen ohitse lähes päivittäin joko juosten tai pyörällä. Hänen täytynee lähteä kyllä ennen viimeisten tullessa jatkoilta. Merkillistä on, että nämä tuntemattomat mutta niin tutut ihmiset ovat pyöräilleet vastaan säännöllisesti jo lähes vuoden ajan (lukuunottamatta James Deania, joka ei tunnu polkevan talvisaikaan).

Okeiokei, tulin nähtävästi siis taas vain löpisemään. Teki tänään mieli oikein puputtaa kavereille kuulumisia salilla, mutta en viitsinyt, koska muuten olisi reenit jäänyt tekemäti. Kukaan ei tule kestämään minun puheavautumisia taas afterworkeissa... Töissä on niin hirveä hulina, ettei oikein kerkeä pulisemaan kollegojen kanssa, vaikka mukavaa olisikin. Tämänpäiväinenkin kaakkutuokio meni koneen ääressä dokumentteja klikkaillessa.

Göteborgissa onkin riittänyt taas hulinaa. Kun päästiin Avenuella hengaavista kersoista, niin iski päälle Kulturkalas. Ensinhän kotikadullani oli tuossa touko-kesäkuun vaihteessa ylioppilaiden kemuja noin 2-3 viikkoa. Ah sitä riemua. Täällähän ylioppilaiksi päästään koulusta riippuen eri päivinä. Näppärää klubeille, jotka siis voivat takoa rahaa viattomilla hattupäillä muutaman viikon. Sitten iski käsipallon nuorten mm:t. Sen jälkeen jalkapallon samaiset turnaukset (Gothia Cup, anyone?). Eli nuoria, kovaäänisiä ja raivostuttavia lähikauppani tyhjentäviä ihmisen alkuja, joiden ohi ei päässyt pyöräilemään. Pari viikkoa oli Avenuella rauhallista, kunnes Kulturkalas alkoi viime tiistaina. Samaisena tiistaina olin rikkinäistä naista (perustiistaisyndrooma, kyllä tämänkin päivän huuma varmasti laskee), vaikka piti mennä ihmispaljouteen ilmaisia konsertteja kyttämään. Meninkin. Rumana ja kuolaisena päikkäreiden jäljiltä, mutta kuitenkin. HYVÄ ANNIGER! Oli meinaan aikamoinen "popical", jonka Timbuktu järjesti yhdessä Göteborgin sinfoniaorkesterin kanssa. Viime viikon aikana tuli siis hoilattua jos jonkinlaista ruotsalaista kansansävelmää, syötyä langosia (unkarilainen friteerattu taikinamöhkäle kuuluu selkeästi tähän juhlaan) ja lopuksi vielä löydettyä täydelliset jätskilusikat bagage loppikselta eli peräkonttikirppikseltä. Ai mitkä pirun jätskilusikat? Hehe. Hence, the picture.

Näitä kulttuurihulinoita ennen oli ihanaa retuhulinaa. Eli siis Reetta. Fantastinen Reetta. Kirjoitin Reetastakin postauksen, mutta rupesin itkemään, kun luin sitä läpi. ETTÄ NIIN IHANA HÄN ON! Karski luonteeni ei varmastikaan ikinä anna periksi tekstin julkaisemiselle, saapi nähdä. Reetan kanssa jaoimme kokemuksia, ruokaa ja tulevaisuuden haaveita. Hänen kanssaan vietetty viikonloppu tuli tarpeeseen!

Noniin, nyt kurnii. JA OI! Viimeiset 20 sivua hyvää kirjaa jäljellä täksi illaksi! BOOM

Frisk luft

Perjantaina palautin gradun. Kaikki 138 sivua. Now it’s done. Prefacessa lupaan ostavani kavereille drinkkejä gradun tekemisen lomassa saamistani tsempeistä. Viikonloppuna haahuilin niin maan vietävästi. Alkuun katsoin, että jos menisin Halmstadiin, Fredrikshavniin tai vaikkapa Malmöön. Sitten ajattelin, että ei. Göteborg on niin ihana, halusin olla täällä. Halusin nukkua kotona omassa huonossa, pienessä sängyssä. Kyllä, sitäkin tapahtuu. Pyöräilin. Juoksin. Shoppailin. Koemakoilin sänkyjä. Siis kaupoissa.

Arvatkaapa, mitä ostin? Ostin verhot. Ai että minkä väriset? Vaaleenliilat. Hyvin epätyypillinen ostos ja hyvin epätyypillinen väri tälle tyttönaiselle. Järki oli kaupassa mukana ja verhot olivat funktionaalisesti valoa läpäisemättömät ja roimassa tarjouksessa. Onpa nyt sitten pimeä huone. Sopivasti, kun Götikseen iskenyt lämmin, aurinkoinen päivä. Olen addikti hyvälle kelille. Pitäisi päästä koko ajan ulos. Kuitenkin tänään duunisetti meni niin, että töissä vietin suurimman osan päivästä labrassa ns. friskluftmask päässä. Raikasilmanaamio. Elikkä siis täysvermeistys, joka näyttää sopivalta avaruuteen. Bootsinsuojukset, haalarit ja vaikka mitä suojusta isoja pahoja lääkeainemolekyylejä vastaan. Koko kauneus on kruunattu sukelluslaitteen näköisellä päähuppusysteemillä, joka tuo koko ajan tosiaan puhdistettua ilmaa hengitettäväkseni. Silmät kuivuu, nenää kutittaa ja tulee pissahätä. Siinäpähän räpyttelet, nyrpistelet ja pidätät, ei meinaan vermeiden laiton jälkeen tee mieli mennä hetkeen vessaan, koska olisi edessä pukuepisodin toisto. Tämän takia duunipäivän aikana jäi luonnonraitis ilma vähäiselle, vaikka yleensä kahvitellaan kelien salliessa ulkona.

Duunipäivän jälkeenkin menin vielä saleilemaan. Yllättävää kyllä, Astran salilla on alkanut käymään nuorta komeaa miestä... Yleensä kohdeyleisönä meikäläisen räpeltämiselle on ollut noin viisikymppisiä tiedemiehiä, mutta nyt nämä ukot on vissiin lomailemassa ja korvattu uudelle kesätyöläisarsenaalilla. En tosin ymmärrä, että miksi minä olen joukosta ainut joka puhisee, onko nämä fitit pojat niin fittejä, ettei salilla käynti on lähinnä ulkomuodon ylläpitoa, ei maksimipainojen tavoittelua? Pojat tuntuvat hirveästi pelaavan myös puhelimilla treenatessaan. Tästä syystä minun jokainen taukoni menee Tinderin parissa. Nerokasta! Ollaan pelattu myös yhdessä muiden kollegojen kanssa, Tinder on mainio seurapeli. Varsinkin kaikkien naimisissa olevien kanssa, jotka ei muuten kyseisestä huvista pääse nauttimaan.

Muita oivalluksia viikonlopulta maanantain iloksi? On hyvä olla väliinputoaja maahanmuuttaja. Silloin jokainen härskikin vitsi on ok ja menee kulttuuri- ja kielierojen piikkiin. Tämä toimii myös toisinpäin: mikäli en hiffaa tsoukkia, menee se kielellisen ymmärtämisen eikä tyhmyyden syyttämiselle sujuvasti ohi. Tai no, ainahan voi syyttää, että nyt on mennyt yksi viinilasillinen liikaa.

Återkoppling till mig själv

Tässä olen. Villivadelmalta tuoksuvana. Aivan naturellina. Ihan kivana omana itsenäni. Kana paistuu pannulla. Olen vaihtanut ainaisen leikkelekinkkuni pakastekanaan. Kylläkyllä. Minut tietävät, tietävät ”taidostani” tuhota kokonainen kinkkupaketti alle vuorokaudessa. Nykyään menee kananrintafilettä samalla tahdilla. Ja hei tämä saattaa muuten huolestuttaa joitakin: Jonagoldit ovat myös vaihtuneet Conferenceihin viime aikoina... Eli siis ainaiset omput päärynöihin. OMG!

Mietin tätä kesää. Tämä kesä on ollut hyvin paljon sellainen work hard play harder –tyyppinen. Hyvin erilainen verrattuna esimerkiksi viime kesään, joka oli aika hipsulihei. Viime kesänä näin kavereita, otin hyvin rennosti ja tein iisiä apteekkiduunia ympäri ämpäri Suomea. Kelit oli kivoja ja minä itse aika chilli.

Tänä kesänä olen tehnyt kaiken maksimiväännöillä. Töissä olen ollut jatkuvassa liikkeessä niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Labrahommia ja aivohommia. Kaikkea aivan äärettömän siistiä tiedesettiä, joka on todellakin varmistanut, että tästä hommasta minä tykkään, tässä hommasta minä olen hyvä ja tässä hommassa voin hyvinkin edetä pitkälle. Aivan fantastinen kesäduuni siis! 

Vapaalla olen myös ollut hyvinkin äärirajoilla. Yleensä jölköttelen juoksulenkkejä ympäri vuoden ja aina sellaista rentoa tahtia niin kauan kuin huvittaa. Nyt olen hikoillut niin salilla kuin juoksulenkeillä niin, että välillä en ole nähnyt eteeni. Ja tämä ei ole johtunut fantastisesta kesäkelistä, ehei. Intervalleja, kyykkyjä ja isoja mäkiä. Sellaista treeniä, jota olen yleensä vältellyt. Ja se on tuntunut kivalta. Olen tehnyt koko ajan uutta enkkaa työmatkajuoksussa. Nyt mennään 42 minuutissa, matka on reilu 7km. Parasta on, että taistelen itse itseäni vastaan. Tämä muija onkin aikamoinen vastus.

Tämän liikunnan vastapainona onkin sitten ollut suht hc-bailandoa. Olen yrittänyt lanseerata keskiviikkoa ”lilla lördagenina” täällä päässä. Ei ole oikein ottanut tuulta alleen. Kun olen festaamaan lähtenyt niin yleensä en ole ennen auringonnousua palannut. Efterfesteillä on pääasiassa katseltu muumeja. Yeap, not kidding. Lähes poikkeuksetta. Niin. Se on se juttu, mitä meikäläisen ruotsinkieli edelleen herättää rakkaissa ruotsalaisissa. Kära mumintrollen jag. 

Huomenna alkaa elokuu. Minulle kyseinen kuu yleensä aina merkitsee paljon muutoksia. Yleensä poikkeuksetta muuttoa. Synttärit loppukuusta ruukaavat jäädä juhlimati, kun lokaatio vaihtuu. Kesä laitetaan pakettiin elokuussa ja valmistellaan uuta sotasuunnitelmaa syksylle. Tehdään tietyt kesäjutut pois listalta ennen monsuunisateiden alkamista. Tänä vuonna elokuustakin tulee kaiketi erilainen verrattuna muihin viime vuosiin. Olen Götiksessä. En aio muuttaa. Ajattelin koittaa rauhoittaa tahtia ennen syksyllä alkavaa uutta pestiä nimittäin tällä viikolla on iskenyt sellainen loppuunkulutettu fiilis. Että en jaksa enää mitään. Mikään ei huvita. Ei duuni, ei after work, ei reeni. Silti olen tehnyt kaikkia edellä mainittuja. Pitäisi varmaan vetää yksi päivä kokonaan sohvalla ja heittäytyä totaalilahnaksi (juu se viime viikonloppuinen sohvalla rötväys päätyi 17 kilometrin lenkkiin...). Elokuu saa siitäkin syystä mietteliääksi, sillä kesälista on ollut tänä kesänä niin erilainen. Ei ole ollut tiettyjä mökkijuttuja (soutuvene, ristikkolehdet, Mutikon lenkki), tiettyjä reissuja (Vaasa, Huittinen, Turku) tai nähnyt tiettyjä ihmisiä (täticollaboration, valioryhmä ja vasaladies) syöden tiettyjä ruokia (raparperihyvyyksiä, jäätelöä ja kesäkurpitsaa). Uudella kesälistalla on ollut terasseja, baareja, ruokia ja paikkoja. Enemmän tyyliin tavoitteita, ei vain puuhastelua eri kokoonpanoilla. Sekin on ehkä tehnyt kropasta väsyneen oloisen. Kuitenkin kesä on ollut ihana. Hyvä kesä tämä. Kaavoja pitääkin rikkoa aina mahdollisuuden tullessa. 

Pääasia on,että elämän mottoni on pysynyt mukana: olen ihmetellyt. Voi luoja, miten paljon olen ihmetellyt. Huokaissut hienoja maisemia, ihastunut aina vain uusiin insinööreihin (Götiksessä on teknillinen yliopisto = kaikki insinöörejä) ja hämmästellyt ainaista selviytymistäni uusissa yllättävissä tilanteissa. Monena päivänä olen hokenut samaa settiä: no mutta tämä päivä oli aivan erilainen kuin mitä kuvittelin. Se tekee jostain ihmisistä hermoraunioita, minusta taas tyytyväisen. Minusta ei saa onnellista suunnittelemalla, minusta saa onnellisen improvisoimalla.

Näihin ajatuksiin päättyy tällä kertaa #annikaadventures. Kana on valmis, päärynät on kylmässä ja mieli on återkopplad elikkäelikkä no mikäs piru. Googletin: takaisinkytkeytynyt. Just, så är det.